Paikkalinnun päivä

Eilen illalla kävelimme pitkästä aikaa Helsingin katuja: pienen pienet etäisyydet asemalta Stockmannille, Stockmannilta Ateneumiin (Picassoja, kyllä), Ateneumista yliopistolle ja sieltä Esplanadin puiston poikki Korkeavuorenkadun Gastoneen. En yltynyt tähyilemään ympärilleni, koska jo lumettomien katujen kopina nostatti rinnassa koulumatkoja kävelevän, ilmeettömään sisäisyyteen kääntyneen Kaisan tunnot.

Aina uudelleen minut yllättää pyhä paikka. Kahdeksanvuotiaana olin Muonion isoissa seuroissa, ja Vuollon Maaritin kanssa pakoilimme seurapuheita ja huivipäänaisten kimeitä liikutuksia hiekkakuopalla. Ihmettelin hiekkaseinässä vilkkuvaa menoa ennen kuin ymmärsin, että törmäpääsky siinä satoine sukulaisineen sukkuloi pesän suulla sisään ja ulos, jatkuvassa liikkeessä. Tarkemmin katsoen seinämä oli mustia pesäaukkoja täynnä. Olin kaukana kotoa ja kaipailin kuka ties Vellamon puiston keinuja tai Keskikadulle ruutua hyppäämään. Kaiken kikatuksen lomassa minua järkytti se jatkuva liike. Onko elämä pelkkää lähtemistä? Mihinkään ei voi jäädä?

Eilen, jossakin siinä Esplanadin tummaoksaisten puiden katveessa, tuli juuri päinvastainen mieleen.