Valkoinen hevonen

Unessa työhuoneeni ovi on auki. Olohuoneen kohdalla loiskuu meri, josta kaimaaninnäköiset liskot nousevat rantakivien lomaan. Ne vyöryvät lähemmäs, mutta vasta kun niiden keskellä seissyt susi hyppää minua vasten, ymmärrän, että oven olisi voinut laittaa kiinni. Suden käpälät olkapäillä sanon Mikolle: "Etkö tajua, voin kuolla tähän?" Mikko vain katselee ikkunasta. Susi kutistuu pelkäksi koiraksi, kun painan sitä päälaelta alas. "Ota niskasta! Heitä selälleen!", yritän vielä, mutta Mikko on jähmettynyt sijoilleen.

Sitten olemme tyhjässä vesibussissa, suhteettoman korkeassa. Meri käy kovana, ja vaikka olemme ihan lähellä Kauppatorin rantaa, kuskimme Johannes ei nouse penkiltä ohjatakseen meidät laituriin. Käsittämättömällä ketteryydellä alus poukkoilee rantautumassa olevien ja rantautuneiden veneiden viidakossa. "Kyllä tilaa on", Johannes sanoo, "se pitää vain ottaa".

Yhtäkkiä katselen kolera-altaan reunalta, miten valkoinen hevonen seisoo tasaperäisessä soutuveneessä ja ahavoitunut, Porto Santo Stefanon kalastajien näköinen mies seisoo sen vieressä riimua roikottaen. Hevonen katsoo tyynenä merelle, mies tyynenä rantaan. Vain meri on rauhaton.

Puolivalveilla katson sitä hevosta ja sen tuulen pieksemää harjaa. Mietin, vieläkö kolera-altaan sulkee rautatiesilta, jota pitkin 70-luvulla tavarajuna kulki torin reunaa Katajanokan satamaan. Sen sillan tolppien välistä nousi myrskyllä vesi niin, että kun puisia osia pitkin kulki pakkasella, piti varoa liukastumasta.

Minua ei hämmästytä, että altaassa käy sellainen aallokko. Sitähän sattuu. Tarpeen tullen myrskyn saa nousemaan vesilasiinkin. Minua hämmästyttää hevonen, joka ei edes vapise.