Kanadassa talvikuukaudet viettävän Annin blogi panee minussa suuria virtoja liikkeelle. Otan ehkä liian tosissaan hänen masennuksensa kahdeksasta neljään -elämän ensi metreillä. Sen täytyy johtua siitä, että kokemus on tuttu. Ehkä juuri parhaillaan aloittelen jokavuotista ja aina yhtä tuloksetonta tilintekoa: onko tässä mitään järkeä, elämässä tai työssä? Minua piinaavat syvät epäonnistumisen tunnot. Yksittäisiä lauseita vuosikymmenien varrelta nousee mieleen, niitä sellaisia, jotka paljastavat puutteiden ja virheiden sijaan jotakin kokonaisvaltaista, vinoonkasvanutta. Syyllistymään taipuvaista ei lohduta vääryyden analysoiminen sen enempää kuin olkapäälle taputtava ystävän käsi. Itsensä hyväksymisen sijaan pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen.
Oksat pudottelevat vettä ikkunan takana, kun mietin, minkä voimalla jaksan. Jossakin menneiden vuosien runossa Anna-Maija vastaa: kukkien tuoksulla. Minuun se ei tepsi. Minulle voimaa antaa kauas katseleva kuva. Tämänkertainen on Ravellon Villa Cimbronesta, Amalfin rannikolta.
