keskiviikko 29. elokuuta 2012

Siemeniä mereltä




Runoilijatäti Anna-Maija ei toden totta ollut profeetta omalla maallaan. Velipojat olivat jo 40-luvun lopulla tehneet väännelmiä hänen esikoiskokoelmansa herkästä nimirunosta. Minä olin pannut merkille, että runoilijatäti toi kirjoja omistuskirjoituksella – pyöreää käsialaa punaisella ja vihreällä tussilla, katkoviivaa alla ja kolme pistettä perässä – mutta en ollut suotta käännellyt kirjojen sivuja. Samanikäinen serkkuni ei ollut tädin runoudesta vakuuttunut hänkään. ”Anna-Maija-tätinä minä asettaisin tavoitteeni hieman korkeammalle ja kirjoittaisin sivut täyteen”, kerrottiin hänen sanoneen.

Sitten olin tarpeeksi vanha saadakseni runoilijatädin tuoreimmasta teoksesta ihan oman kappaleen. Vuorossa oli 1970-luvun alun kokoelma Keskipäivän pilvi. En kertonut kenellekään, mutta kun olin yksin kotona, luin runoja tyhjissä huoneissa ääneen. Helpolla ne eivät 12-vuotiasta päästäneet. Näinä aikoina on puhuttava selvästi mutta onko muuta selvää puhetta kuin puiden hengitys?, kysyi runoilijatäti.

Se oli sitä aikaa kun runoilijatäti Anna-Maija laajensi reviiriään ja kiipesi ranskalaisen pikkukylän, Taizén, kukkulalle ja sai sen ekumeenisessa yhteisössä lohdutusta hengellisen kodin puuttumisen haavaan. Iltakaudet hän istui teekuppi kädessä siniseksi maalatussa keittiössämme ja kertoi hiljaisen toivon vastarintaliikkeestä itäisen Euroopan suljetuissa maissa.

Ymmärsin, että tämä oli nyt sitä, mistä runoilijatäti kirjoitti: Uskon ettei ole muuta kuin taistelukutsu muuttamaan murhetta vihreydeksi. Vapisutti, mutta halusin seistä siinä rintamassa.

Vasta vuosia myöhemmin otin hyllystä kaikki kapoiset kirjat. Niissä seikkailivat seljat ja satakielet. Pähkinäpensas ojenteli niissä pehmeitä lehtiään kuin myrkystä tietämätön lapsi, ja Jumalanäiti ajelehti meressä surusta turvallisin kasvoin.

Minua kauhistutti ja minua ihastutti. Runoilijatätini Anna-Maija, miten sinä piiloudutkaan puheenpulputuksesi taakse! Kun istut siinä teekuppi kädessä, en voisi ikinä uskoa, että juuri sinä kirjoitit Jumalasta, hyvin kaukana kellertävästä auringosta, ja uskomme rippeistä. Sinunko on kuunneltava juurissa, maan hitaissa verkostoissa, toukkien jäisissä onkaloissa? Sinunko on tykytettävä kinosten alla ja odotettava luolissa hiljaisuuden avattuja vakoja, siemeniä mereltä?

Luin rivikaupalla suljettujen silmujen säkeitä. Kädestä pitäen opetti runoilijatäti Anna-Maija riviensä väleissä matalaksi kasvamisen ja hitaasti puhkeamisen, jähmettymisen ja sulamisen malttia vaativia lakeja. Ei, ei opettanut. Puhui ennemmin itselleen silmunsa sisällä, hauraintaan yhtä aikaa suojaten ja paljastaen. Tämän maiseman ääni on viimeisten joutsenten käheä haukku – pidä sulaa auki!

Erityisen vaikutuksen minuun teki pieni, harmaa vuonna 1968 ilmestynyt kokoelma Sateenkaari. Siinä tuoksui ruoho, ruoho ja persilja, se pieni pimeässä metsässä kompastelevan keittiöveljen käteen osunut tupsu, kun hän vihdoin, kuolemansairaan Fransiskuksen pyyntöä pitkään vastusteltuaan jätti puutarhan kesyt, hoidetut käytävät ja suostui kuuliaisuuteen, pyhään, iloiseen, yksinkertaiseen kuuliaisuuteen.

Tuntea tuoksu, sieraimet suurina. Olla enemmin aukko kuin muuri, haihtumiseen suostuva vesi, joka kaikessa hiljaisuudessa syövyttää kulkureittinsä vuorenkin läpi. Poleeminen asenne on väärä, sanoi runoilijatäti Anna-Maija, ja minun sisäinen anarkistini kiukutteli vastaan. Entä se taistelukutsu! Muuttamaan murhetta vihreydeksi!

Tulen juuri pukemasta runoilijatäti Anna-Maijaa arkkuun. Hänen juhlapukunsa valkoista rintaa vasten lepää tulenpunainen kyyhkynen. Käsissään hänellä on valkoinen ruusu, se lounatuulen ja sulaneiden sydänten kukka. Hänen runonsa ovat levällään pöydälläni, elämässäni, kaikki ne kaarnan alle helähtävät miekat ja ujosti tuoksuvat kukkavanat, puutarhat, jotka puhkeavat yksinäisten ja ulkopuolella odottavien rajuja leikkejä varten.

Puun suonet sulkeutuivat, kirjoitti runoilijatäti Anna-Maija ja keksi jo seuraavassa lauseessa: Niinpä muutimme talveksi ruohonjuureen. Täällä on tilaa mykkyydelle, sikiönä nukkuvalle luottamukselle.

En ymmärrä pimeyden ja valkeuden erottamista. Tähän valoon mahtuvat kaikki pimeydet kasvokkain.

Radioaamuhartaus 28.8.2012, kolme päivää Anna-Maija Raittilan kuoleman jälkeen