Kysyn Kikalta originaalia. Se on kuin onkin näyttelyssä Mariankadulla. Ennen huomisaamun lentoa emme ehdi sitä katsomaan.
Mutta toisin kuin luulen, kuvan nimi ei olekaan Marian elokuu, vaan Tulevaisuuden suunnitelmia. "Maalasin siihen paljon toiveita, tunteita ja mahdollisuuksia", kirjoittaa Kikka.
Haluan ne kaikki.
tiistai 23. lokakuuta 2007
Ihmeitä tekevä kuva II
Kasaan kiireellä viimeisiä töitä ennen matkaa. Kikka lähettää Lasten Pyhäkoulun Filippoksen näytekuvana. Kerkeäjalkainen kaveri tavoittaa siinä kastetta kaipaavan eunukin jossakin Jerusalemin ja Gazan välimailla. Ihastelen lapsekasta alttiutta, jonka Kikka on saanut maalatuksi juoksijan intoon.
Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.
Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?
Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.
Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.
Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?
Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Rangaistusvero
Minulle ja Mikolle on turha puhua syyllisyydestä. Olemme vuosien mittaan kantaneet sitä syystä ja syyttä. Siksi emme tietenkään ole nytkään voineet ohittaa sitä tosiasiaa, että vähintään jonkun päässä pyörähtää kysymys rangaistuksesta. Näinkö vain me raskaisiin, toisten kannalta kohtuuttomiinkin ratkaisuihin elämässämme päätyneet saamme nyt vain sitä, mitä olemme tilanneet?
Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.
Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.
Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.
Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?
Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.
Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.
Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.
Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.
Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?
Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.
Erilainen asento
Nukumme yön pätkissä. Sekavista unista havahdun tuon tuosta katsomaan, että hevoskastanjassa on edelleen lehti. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen Mikko lukee yhteisen aamukahvin painikkeeksi Hesaria. Minunkaan ei ole vaikea solahtaa hiljaisuuteen, jossa ikkunasta näkyvän Tuomaankujan mansardikattoisten talojen lomassa kuljeskelevat kaikki rakkaani kuka minkäkin ikäisenä, äiti harmaassa sinikuvioisessa mekossaan, isä kyykyssä oven takana ottamassa lapsenlapsia vastaan ja Mikko 13-vuotiaana pitkätukkana, 18-vuotiaana miestä teetätellen, risupartaopiskelijana ja nuorena perheenisänä, mitä kuvia hänestä nyt muistan nähneenikään. Yhtä lailla hän ehtii kiivetä Casanuovan kotivuorelle Firenzuolassa, käydä sen loputtomille niityille pitkäkseen, haroa levottomasti poskea ja leukaa ja näyttää keskisormella kartasta, minne seuraavaksi.
Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.
Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.
Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.
Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.
Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.
Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Peilisali
Alan oikein Annin riemuksi preparoida samaa rataa kiertävää kehitelmääni. Mietin niitä, jotka vieraantuvat kirkosta tai sen uskosta. Uskominen itsessäänkö tai paremminkin sen puuteko heidät vieraannuttaa? Tuskin. Ihmiset vieraantuvat siitä, minkä aika on ohi.
Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.
Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.
Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.
Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.
Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.
Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.
Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.
Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.
Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.
Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.
Linnunradan laidalta
Kirjoitan pitkän pätkän Tapanilan kirkon 50-vuotisjuhlasta, jossa Mikko on tänään laulanut peräti Herran teoista, mutta pyyhin sitten kaiken pois. Minusta tuntuu yhtä aikaa naurettavalta ja oireenmukaiselta puhua Jumalasta juuri nyt, kun hän muiden mielestä näyttää olevan ainoa, joka jotakin voi.
Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?
Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.
Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?
En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.
Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.
Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?
Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.
Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?
En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.
Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.
lauantai 20. lokakuuta 2007
Jos kaupunki tulvisi
Vihdoinkin selviämme pihatöihin. Päivä on kirkas, puissa vielä keltaista. Mikko haravoi ja kokoaa kompostin, minä siirrän valeistutukseen survaistut lopullisille paikoilleen. Kun nelituntisen urakan päätteeksi yritän saada pioninpalat tarpeeksi pintaan, ajattelen niitä kuin elämää. Kuinka monta kertaa se pitää kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen ennen kuin se on oikeassa kohdassa ruvetakseen kukkimaan? Missä olemme ensi keväänä, kun tänään maahan työnnettyjen helmililjojen sipulit nostavat lehdenkärkiä maasta? Kuinka monta kevättä Mikko ylipäänsä näkee?
Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.
Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.
Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.
Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.
Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.
Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.
Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.
Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.
Perjantaina
Perjantaisen syöpälääkärikonsultaation paperista:
2006 Intiassa paha VTI (virtsatieinfektio) ja prostatiittina pidetty eturauhasvaiva. Hoidettu sepsis ja samalla todettu PSA 18, mutta hoidettiin vain antibiootein. Otettu Hyvinkäällä biopsia jonka GS tulkittu 3 ja gr 1, minkä vuoksi seurattu. Kunnes PSA alkoi nousta 20-25-29-33-35,8 ja katsottu näytteet uudelleen ja luokitus muuttunut GS 9 taudiksi. Urologit tarjonneet leikkausmahdollisuutta.
Jatkosuunnitelma:
Koska hyvin aggressiivinen syöpä, imusolmukkeisiin leviämisen todennäköisyys erittäin suuri huolimatta normaalista TT löydöksestä, samoin luuston mikrometastasoinnin todennäköisyys suuri huolimatta normaalista luustokartasta.
Suosittelisin kultajyvin kuvantaohjattua IMRT-tekniikalla toteutettua sädehoitoa missä imusolmukkeet hoidettaisiin rakkoa ja suolta säästäen ad 45-50,4 gy, seminaalivesikkelit ad 50-54 ja prostata annokseksi vähintään 76 gy. Adjuvanttihormonihoidoksi suosittelisin Casodex 150 mg joka sädehoitoon liittyen voisi aluksi olla vuoden mittainen ja sen jälkeen hoitovasteen mukaisesti jaksotettuna. Mamillasädetys suositeltavaa ennen Casodex aloitusta.
2006 Intiassa paha VTI (virtsatieinfektio) ja prostatiittina pidetty eturauhasvaiva. Hoidettu sepsis ja samalla todettu PSA 18, mutta hoidettiin vain antibiootein. Otettu Hyvinkäällä biopsia jonka GS tulkittu 3 ja gr 1, minkä vuoksi seurattu. Kunnes PSA alkoi nousta 20-25-29-33-35,8 ja katsottu näytteet uudelleen ja luokitus muuttunut GS 9 taudiksi. Urologit tarjonneet leikkausmahdollisuutta.
Jatkosuunnitelma:
Koska hyvin aggressiivinen syöpä, imusolmukkeisiin leviämisen todennäköisyys erittäin suuri huolimatta normaalista TT löydöksestä, samoin luuston mikrometastasoinnin todennäköisyys suuri huolimatta normaalista luustokartasta.
Suosittelisin kultajyvin kuvantaohjattua IMRT-tekniikalla toteutettua sädehoitoa missä imusolmukkeet hoidettaisiin rakkoa ja suolta säästäen ad 45-50,4 gy, seminaalivesikkelit ad 50-54 ja prostata annokseksi vähintään 76 gy. Adjuvanttihormonihoidoksi suosittelisin Casodex 150 mg joka sädehoitoon liittyen voisi aluksi olla vuoden mittainen ja sen jälkeen hoitovasteen mukaisesti jaksotettuna. Mamillasädetys suositeltavaa ennen Casodex aloitusta.
torstai 18. lokakuuta 2007
Kevyt mies
Oikeastaan, sanoo Mikko aamulla, tämä mies joka herää aamulla ja nousee sängystä on paljon kevyempi kuin se mies, joka kirjoittaa blogia.
Niin onkin. Vaikka olen katsellut häntä onnellisena jo vajaan vuoden päivät, juuri siinä heräillessään hän näyttää erityisen onnelliselta, ihan samalta kuin kaksivuotiaana otetussa kuvassaan ikkunalaudallani.
Niin onkin. Vaikka olen katsellut häntä onnellisena jo vajaan vuoden päivät, juuri siinä heräillessään hän näyttää erityisen onnelliselta, ihan samalta kuin kaksivuotiaana otetussa kuvassaan ikkunalaudallani.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Uhanalainen
Harvinaisen kahdenkeskisen illan hukutamme tunnemyrskyyn. Sanomme ääneen asioita joita emme haluaisi itsekään kuulla saati suustamme päästää. Hirveää on liittyä yhteen ja suojautua menetykseltä yhtä aikaa. Ihan rampoina käymme nukkumaan ja rampoina heräämme.
Kun urologian klinikalta soittaa se ainoa tähystysleikkauksiin erikoistunut lääkäri, jonka yhteydenottoa Mikko on maanantaina toivonut, ilmoittaa hän karusti, ettei Mikon syöpää voi tähystämällä leikata. Laparoskopialla tähdätään hermojen säästämiseen, erektiokyvyn säilyttämiseen. Mikon tauti on niin paha, että erityisen radikaali avoleikkaus on ainoa vaihtoehto ja sen hintana lopuksi ikää mennyt kyky.
Joka katselisi Mikkoa sen soiton jälkeen, ymmärtäisi, miten turha on puhua selviytymisestä. Elämä on kallis, mutta halvalla ei myydä sen laatua. Vuosien takaa muistan dokumentin neliraajahalvaantuneesta Markosta, joka halusi kuolla. Lähipiirissä oli monia, jotka eivät ymmärtäneet miksi. Markohan oli se sama vanha, oma rakkaamme. Miten paljossa lohduttajat iloitsevat vain siksi, että eivät itse joudu suremaan.
Vaikka luusto on puhdas eikä imusolmukkeissa näyttäisi olevan metastaaseja, asiantuntijat ovat yhtä mieltä. Sekä laparoskopialääkäri että yksityistä syöpäsairaalaa pystyttävä syöpälääkäri sanovat vakavasti, että Mikon tauti on paha. Kummankin rivienväleistä on luettavissa näkemys, että nyt tehdään mikä voidaan, vaikka se ei ehkä riitä.
Syöpälääkärille Mikko soittaa kohta tähystäjälääkärin soitosta toinnuttuaan. Koulukuntaero on häkellyttävä. Syöpälääkärin mielestä leikkaus on juuri tilanteen vaikeuden vuoksi väärä ratkaisu. On keskityttävä hoitamaan itse syöpää. Hänen hoitovaihtoehdostaan keskustelemme perjantaina Eiran sairaalassa.
Mikon valinta on selkeä: ennemmin vähän hyvää elämää kuin paljon huonoa. Tai niin hän sanoo nyt. Minä puolestani haluaisin määritellä hyvän ja huonon elämän uudelleen, taudin ehdoin.
Istumme keskellä päivää saunassa ja puhumme. Viidenkympin ylittäneistä miehistä monet, tupakoijat varsinkin, joutuvat toteamaan potenssinsa rajalliseksi. Mitä muuta seksuaalisuus on kuin suorituskykyä? Elämänvoimaa, Mikko, elämänvoimaa! Niin kauan kuin hormoniheikit ja kastroijat pysyvät aloillaan, mikään ei estä mieltä palamasta kiihkeällä liekillä.
Mutta tietenkin ynnäämme uhkakuvia. Niissä vaivumme katkeruuteen, muutumme ilkeiksi, alamme kyylätä ja rangaista.
Kun illalla käyn Reetan kanssa Ikeassa ostamassa Tampereen yksiöön pienen ruokapöydän, Reetta sanoo ahdistuneesti, äitikeskeisyyttään peittelemättä: Ihan kauhee juttu. Just kun sulla oli pitkän helvetin jälkeen kaikki niin hyvin.
Kun urologian klinikalta soittaa se ainoa tähystysleikkauksiin erikoistunut lääkäri, jonka yhteydenottoa Mikko on maanantaina toivonut, ilmoittaa hän karusti, ettei Mikon syöpää voi tähystämällä leikata. Laparoskopialla tähdätään hermojen säästämiseen, erektiokyvyn säilyttämiseen. Mikon tauti on niin paha, että erityisen radikaali avoleikkaus on ainoa vaihtoehto ja sen hintana lopuksi ikää mennyt kyky.
Joka katselisi Mikkoa sen soiton jälkeen, ymmärtäisi, miten turha on puhua selviytymisestä. Elämä on kallis, mutta halvalla ei myydä sen laatua. Vuosien takaa muistan dokumentin neliraajahalvaantuneesta Markosta, joka halusi kuolla. Lähipiirissä oli monia, jotka eivät ymmärtäneet miksi. Markohan oli se sama vanha, oma rakkaamme. Miten paljossa lohduttajat iloitsevat vain siksi, että eivät itse joudu suremaan.
Vaikka luusto on puhdas eikä imusolmukkeissa näyttäisi olevan metastaaseja, asiantuntijat ovat yhtä mieltä. Sekä laparoskopialääkäri että yksityistä syöpäsairaalaa pystyttävä syöpälääkäri sanovat vakavasti, että Mikon tauti on paha. Kummankin rivienväleistä on luettavissa näkemys, että nyt tehdään mikä voidaan, vaikka se ei ehkä riitä.
Syöpälääkärille Mikko soittaa kohta tähystäjälääkärin soitosta toinnuttuaan. Koulukuntaero on häkellyttävä. Syöpälääkärin mielestä leikkaus on juuri tilanteen vaikeuden vuoksi väärä ratkaisu. On keskityttävä hoitamaan itse syöpää. Hänen hoitovaihtoehdostaan keskustelemme perjantaina Eiran sairaalassa.
Mikon valinta on selkeä: ennemmin vähän hyvää elämää kuin paljon huonoa. Tai niin hän sanoo nyt. Minä puolestani haluaisin määritellä hyvän ja huonon elämän uudelleen, taudin ehdoin.
Istumme keskellä päivää saunassa ja puhumme. Viidenkympin ylittäneistä miehistä monet, tupakoijat varsinkin, joutuvat toteamaan potenssinsa rajalliseksi. Mitä muuta seksuaalisuus on kuin suorituskykyä? Elämänvoimaa, Mikko, elämänvoimaa! Niin kauan kuin hormoniheikit ja kastroijat pysyvät aloillaan, mikään ei estä mieltä palamasta kiihkeällä liekillä.
Mutta tietenkin ynnäämme uhkakuvia. Niissä vaivumme katkeruuteen, muutumme ilkeiksi, alamme kyylätä ja rangaista.
Kun illalla käyn Reetan kanssa Ikeassa ostamassa Tampereen yksiöön pienen ruokapöydän, Reetta sanoo ahdistuneesti, äitikeskeisyyttään peittelemättä: Ihan kauhee juttu. Just kun sulla oli pitkän helvetin jälkeen kaikki niin hyvin.
tiistai 16. lokakuuta 2007
Äärien päät
Merkillinen on ihmisen tunneapparaatti. Juuri kun pää on halkeamaisillaan, tuntuu kaikki ihan yhdentekevältä. Ostamme Mikolle kahdet housut ja etsimme minulle juoksutossuja. Kurkku on paksu enkä jaksaisi yhtään mitään. Millään ei ole väliä.
En kestä epäselvää tilannetta. Ja entä myötätunto, jota saamme - liukuportaissa Mikko miettii, pitäisikö asiasta kertomista rajata siksi, ettei ehkä jaksakaan muiden järkytystä. Samalla kun odottaa, että toiset osaisivat edes jotenkin ottaa asiaamme osaa, toivoo, että he tekisivät sen arkisen luontevasti: Onko uutta? Mitä mielessä tänään?
Näinkö nopeasti väsymme selittämään? Hyvänen aika, me kaksi sanojaa! Vai onko myötätunnossa liian suuri annos toisen pelkoa? Toisen yritystä neuvoa tai määritellä tilannetta?
Aina kun ihmettelen, miten kankeasti ihmiset reagoivat jos reagoivat lainkaan, muistan äitiä, jonka osaan en osannut eläytyä lainkaan. Vieläkin nousee kylmä hiki, kun muistan, miten kuollakseni kyllästyneenä syöpään, joka söi häntä hitaasti mutta tempoillen, jätin hänet nukkumaan yksin öitä vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa. Jyrki ajoi Lintuvaarasta Pakilaan auttaakseen hänet sänkyyn, mutta minä kuolevainen en kyennyt irrottamaan kuolevaisen ajastani yön tunteja nukkuakseni hänen kanssaan.
En kestä epäselvää tilannetta. Ja entä myötätunto, jota saamme - liukuportaissa Mikko miettii, pitäisikö asiasta kertomista rajata siksi, ettei ehkä jaksakaan muiden järkytystä. Samalla kun odottaa, että toiset osaisivat edes jotenkin ottaa asiaamme osaa, toivoo, että he tekisivät sen arkisen luontevasti: Onko uutta? Mitä mielessä tänään?
Näinkö nopeasti väsymme selittämään? Hyvänen aika, me kaksi sanojaa! Vai onko myötätunnossa liian suuri annos toisen pelkoa? Toisen yritystä neuvoa tai määritellä tilannetta?
Aina kun ihmettelen, miten kankeasti ihmiset reagoivat jos reagoivat lainkaan, muistan äitiä, jonka osaan en osannut eläytyä lainkaan. Vieläkin nousee kylmä hiki, kun muistan, miten kuollakseni kyllästyneenä syöpään, joka söi häntä hitaasti mutta tempoillen, jätin hänet nukkumaan yksin öitä vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa. Jyrki ajoi Lintuvaarasta Pakilaan auttaakseen hänet sänkyyn, mutta minä kuolevainen en kyennyt irrottamaan kuolevaisen ajastani yön tunteja nukkuakseni hänen kanssaan.
maanantai 15. lokakuuta 2007
Viidestoista yö
Selkeiden käänteiden odottaja pettyy aina. Poikki ja pinoon -mallin lääkäri ei sano mitään uutta ja jättää hoitotavasta päättämisen potilaalle, siis meille. Onkohan tämä ainoa sairaus, jonka hoidossa kysytään kumppanin mielipidettä?
Vaikka luustokartoituksen tulos on ehdottoman myönteinen, emme kumpikaan tunne helpotusta. Päinvastoin. Sairaalassa tauti kaikkineen näyttää suuremmalta möröltä kuin koskaan. Sympaattinen syöpähoitaja ei edes yritä lieventää järkytystä, koska siihen on hänenkin mielestään aihetta.
Leikkaus vai sädehoito? Avohaava vai laparoskopia? Kiireellistenkin leikkausten jono on kuukauden mittainen. Jos imusolmukkeista löytyy muutoksia, pannaan haava kesken kaiken kiinni.
Kun tulemme kotiin, jännitys laukeaa. Mikko itkee ääneen. Maija ehtii soittaa, minä soitan Tuijalle.
Sitten lakkaamme kuolemasta. Vedän kalenteriin lomaviivaa ensi viikon keskiviikosta sitä seuraavaan tiistaihin. Ostamme lennot Nizzaan ja luemme Provencen rannikon karttaa. Autolla Italian puolelle? Ainakin rantatien kalastajakyliin, vuorenrinteiden pieniin kaupunkeihin. Säätietojen mukaan niillä seuduin on vielä kesälämmin.
Vasta kun jään itsekseni, mietin, pettääkö pato. Jossakin nakertaa painajainen pahan kerran. Vähintään kahdesti päivässä ajattelen, että pitäisi mennä metsään huutamaan. Kaikki paitsi elämä on turhaa.
Vaikka luustokartoituksen tulos on ehdottoman myönteinen, emme kumpikaan tunne helpotusta. Päinvastoin. Sairaalassa tauti kaikkineen näyttää suuremmalta möröltä kuin koskaan. Sympaattinen syöpähoitaja ei edes yritä lieventää järkytystä, koska siihen on hänenkin mielestään aihetta.
Leikkaus vai sädehoito? Avohaava vai laparoskopia? Kiireellistenkin leikkausten jono on kuukauden mittainen. Jos imusolmukkeista löytyy muutoksia, pannaan haava kesken kaiken kiinni.
Kun tulemme kotiin, jännitys laukeaa. Mikko itkee ääneen. Maija ehtii soittaa, minä soitan Tuijalle.
Sitten lakkaamme kuolemasta. Vedän kalenteriin lomaviivaa ensi viikon keskiviikosta sitä seuraavaan tiistaihin. Ostamme lennot Nizzaan ja luemme Provencen rannikon karttaa. Autolla Italian puolelle? Ainakin rantatien kalastajakyliin, vuorenrinteiden pieniin kaupunkeihin. Säätietojen mukaan niillä seuduin on vielä kesälämmin.
Vasta kun jään itsekseni, mietin, pettääkö pato. Jossakin nakertaa painajainen pahan kerran. Vähintään kahdesti päivässä ajattelen, että pitäisi mennä metsään huutamaan. Kaikki paitsi elämä on turhaa.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Lukisinko ääneen
Ranteen tulehtuneeseen jänteeseen voi sijoittaa koko avuttomuutensa. Alan aamukahvilla puhua kerrostalosta kuin se ratkaisisi elämäntilanteemme, jossa oikea käsi pelikelvottomana tunnen itseni täydeksi raakiksi kohtaamaan käytännön vastuita, jotka lähiviikkoina, kuukausina, kuka tietää vuosina jäävät huolekseni.
Uusi kaunis kotimme on yhtäkkiä pelkkiä portaita, puutteellisia pesutiloja, vääriin kerroksiin sijoittuvia makuuhuoneita, haravoimattomia pihoja, keskenjääneitä istutustöitä, loputonta lumenluontia. Jo kuukausien takaisessa mielikuvassa olen sijannut sairasvuoteen olohuoneeseen takan viereen, siihen, mihin vielä iltapuolenkin aurinko lyhyen aikaa osuu. Sairastamistaan kärttyistä Mikkoa en uskalla siihen sijoittaa, vaikka näen jo, miten katetripussi vilkkuu peiton alta. Itse olen kai keittiössä tai työhuoneessa, kuulen miten malttamattomana tai turhautuneena Mikko vetää henkeä sisään. Ainoat kysymykset, jotka osaan siinä mielikuvassa tehdä, ovat pienet lapselliset: Tulisinko viereen? Lukisinko ääneen?
Aamukahvilla puhumme menettämisestä, kuolemisesta, jälkisäädöksistä ja perinnöistä. Kipu ranteessa saa minut ensimmäistä kertaa kärsimättömäksi. En jaksa ajatella mitään, mikä on edessä. Teen sen vasta sitten kun on pakko, ajattelen, ja kuitenkin se kaikki kulkee päässä sekavana vyyhtenä. Pelottaa, kun näen, miten hataraa tekoa Mikko on ja miten ehdotonta rakkautta hänen turvattomuutensa vaatii. En millään haluaisi suostua kätkemään tunteita. Olisiko minusta siihen? Eikö kaikki ole paistanut minusta aina kenen tahansa silmille, ja autuaat ne harvat jotka ovat kestäneet ottaa sen vastaan.
Mikko pelkää huomista. Minä odotan. En kestäisi päivääkään enempää.
Uusi kaunis kotimme on yhtäkkiä pelkkiä portaita, puutteellisia pesutiloja, vääriin kerroksiin sijoittuvia makuuhuoneita, haravoimattomia pihoja, keskenjääneitä istutustöitä, loputonta lumenluontia. Jo kuukausien takaisessa mielikuvassa olen sijannut sairasvuoteen olohuoneeseen takan viereen, siihen, mihin vielä iltapuolenkin aurinko lyhyen aikaa osuu. Sairastamistaan kärttyistä Mikkoa en uskalla siihen sijoittaa, vaikka näen jo, miten katetripussi vilkkuu peiton alta. Itse olen kai keittiössä tai työhuoneessa, kuulen miten malttamattomana tai turhautuneena Mikko vetää henkeä sisään. Ainoat kysymykset, jotka osaan siinä mielikuvassa tehdä, ovat pienet lapselliset: Tulisinko viereen? Lukisinko ääneen?
Aamukahvilla puhumme menettämisestä, kuolemisesta, jälkisäädöksistä ja perinnöistä. Kipu ranteessa saa minut ensimmäistä kertaa kärsimättömäksi. En jaksa ajatella mitään, mikä on edessä. Teen sen vasta sitten kun on pakko, ajattelen, ja kuitenkin se kaikki kulkee päässä sekavana vyyhtenä. Pelottaa, kun näen, miten hataraa tekoa Mikko on ja miten ehdotonta rakkautta hänen turvattomuutensa vaatii. En millään haluaisi suostua kätkemään tunteita. Olisiko minusta siihen? Eikö kaikki ole paistanut minusta aina kenen tahansa silmille, ja autuaat ne harvat jotka ovat kestäneet ottaa sen vastaan.
Mikko pelkää huomista. Minä odotan. En kestäisi päivääkään enempää.
lauantai 13. lokakuuta 2007
Vuodenaika
Tänään minusta tuntuu, että huono uutinen on huonompi sille, jota se ei oikeastaan edes koske. Vierestä katsoja tuskin kestää kuulla, jos sanon kuolevani huomenna. Sellainen järkyttää hänen elämänsä raiteeltaan, vaikka hän totta puhuen jatkaa elämistään niin kuin aina. Hänen turvallinen maailmansa vain paljastuu yhtäkkiä turvattomaksi, ja sellaista on vaikeampi kestää silloin, kun ei itse ole se, joka putoaa.
Minä sen sijaan ehdin seuraavien 24 tunnin aikana itkun seassa nauraa, haravoida lehtiä, istuttaa kukkasipuleita, lämmittää saunan, taitella pyykkejä, silittää paidan, lakaista enimmät lattialta, selata päivän lehden, sytyttää kynttilän, nauttia lasin, kaksi viiniä, muistella hymyssäsuin mitä on ollut ja puhua lausekaupalla siitä mitä kaikkea vielä voisi. Kartalla ehtii sormeni kulkea Skotlannin nummet, Uuden-Seelannin niityt, Amalfin rannikot, ligurianlahdet ja ljubljanat. Lapset ehtivät tulla ja mennä niin kuin he aina tulevat ja menevät, kaikkia tulevia mahdollisuuksiaan ja jonakin päivänä eteen nousevaa seinää ihanasti ymmärtämättä, täynnä itsestään selvää elämää.
Jos vasta huomenna kuolen, ehdin vielä ihanasti väsyä ja nukkua, painautua Mikon selkää vasten niin kuin olen ilta illalta painautunut, olla elossa ja malttamaton, hengästyä ja käydä raukeaksi. Ehdin nukkua itseni virkeäksi ja herätä hitaasti, kuljettaa kättäni sen seitsemät tiet ja sanoa kaikki kahdeksan sanaa. Ehdin laittaa aamukahvin tulemaan ja istua sen ääressä pitkään, muita tekemisiä väistellen, ehkä viimeiseen saakka. Olisiko sen parempaa kuin istua siinä viimeiseen saakka.
Surulta säästyneen on vaikea kuvitella, miten tavallista elämää surun keskellä eletään. Surevan kohdalla vaihdetaan kadun puolta siksi, ettei ymmärretä, mitä surevan kanssa pitäisi puhua, vaikka häneltä voisi yksinkertaisesti kysyä: Miten olet jaksanut? Oletko saanut nukutuksi? Etenevätkö työt vai voitko suosiolla pitää taukoa?
Vaikka olisi vain yksi päivä, sanon Mikolle, se päivä on hyvä lisä hyvässä elämässä. Siksi tuntuu kummalliselta, että toisten mielestä olen huonon uutisen tullessa jo kuollut.
Mutta tietenkin haravanvarressa ja sipulityömaalla katselen silmästä silmään tunteita, kokonaista tunteiden saattoa. Eivätkä ne ole vain niitä kauniita ja sallittuja, kuten menettämisen suru. Niissä on katkeruutta ja itsesäälistä turvattomuutta. Vaikka tauti on Mikossa ja hän joutuu kantamaan sen haavat, itken itseäni.
Kun tänä aamuna avasin silmät, hevoskastanjan vielä vihreän peiton alta näkyi kirkas taivas. Olemme käännekohdassa, ajattelin. Elämä muuttuu peruuttamattomasti. Se ei tuntunut kaaokselta, vaan jäsentyneen juhlalliselta, vääjäämättömältä kuin seuraava vuodenaika, jota ei voi olla ottamatta vastaan.
Ja sitten Mikko vain vetää pipon päähän ja lähtee pihalle, sahaa kirsikkapuun rungon ja silppuaa villiviiniä aumakompostin pohjalle. Valkoinen särkynyt sydän on kellahtanut juuripaakkuineen jaloangervon kylkeen. Vielä ennen pakkasia panen sen maahan.
Minä sen sijaan ehdin seuraavien 24 tunnin aikana itkun seassa nauraa, haravoida lehtiä, istuttaa kukkasipuleita, lämmittää saunan, taitella pyykkejä, silittää paidan, lakaista enimmät lattialta, selata päivän lehden, sytyttää kynttilän, nauttia lasin, kaksi viiniä, muistella hymyssäsuin mitä on ollut ja puhua lausekaupalla siitä mitä kaikkea vielä voisi. Kartalla ehtii sormeni kulkea Skotlannin nummet, Uuden-Seelannin niityt, Amalfin rannikot, ligurianlahdet ja ljubljanat. Lapset ehtivät tulla ja mennä niin kuin he aina tulevat ja menevät, kaikkia tulevia mahdollisuuksiaan ja jonakin päivänä eteen nousevaa seinää ihanasti ymmärtämättä, täynnä itsestään selvää elämää.
Jos vasta huomenna kuolen, ehdin vielä ihanasti väsyä ja nukkua, painautua Mikon selkää vasten niin kuin olen ilta illalta painautunut, olla elossa ja malttamaton, hengästyä ja käydä raukeaksi. Ehdin nukkua itseni virkeäksi ja herätä hitaasti, kuljettaa kättäni sen seitsemät tiet ja sanoa kaikki kahdeksan sanaa. Ehdin laittaa aamukahvin tulemaan ja istua sen ääressä pitkään, muita tekemisiä väistellen, ehkä viimeiseen saakka. Olisiko sen parempaa kuin istua siinä viimeiseen saakka.
Surulta säästyneen on vaikea kuvitella, miten tavallista elämää surun keskellä eletään. Surevan kohdalla vaihdetaan kadun puolta siksi, ettei ymmärretä, mitä surevan kanssa pitäisi puhua, vaikka häneltä voisi yksinkertaisesti kysyä: Miten olet jaksanut? Oletko saanut nukutuksi? Etenevätkö työt vai voitko suosiolla pitää taukoa?
Vaikka olisi vain yksi päivä, sanon Mikolle, se päivä on hyvä lisä hyvässä elämässä. Siksi tuntuu kummalliselta, että toisten mielestä olen huonon uutisen tullessa jo kuollut.
Mutta tietenkin haravanvarressa ja sipulityömaalla katselen silmästä silmään tunteita, kokonaista tunteiden saattoa. Eivätkä ne ole vain niitä kauniita ja sallittuja, kuten menettämisen suru. Niissä on katkeruutta ja itsesäälistä turvattomuutta. Vaikka tauti on Mikossa ja hän joutuu kantamaan sen haavat, itken itseäni.
Kun tänä aamuna avasin silmät, hevoskastanjan vielä vihreän peiton alta näkyi kirkas taivas. Olemme käännekohdassa, ajattelin. Elämä muuttuu peruuttamattomasti. Se ei tuntunut kaaokselta, vaan jäsentyneen juhlalliselta, vääjäämättömältä kuin seuraava vuodenaika, jota ei voi olla ottamatta vastaan.
Ja sitten Mikko vain vetää pipon päähän ja lähtee pihalle, sahaa kirsikkapuun rungon ja silppuaa villiviiniä aumakompostin pohjalle. Valkoinen särkynyt sydän on kellahtanut juuripaakkuineen jaloangervon kylkeen. Vielä ennen pakkasia panen sen maahan.
perjantai 12. lokakuuta 2007
Lyijylasi
Tänään aamukahvilla puhumme raskaasta olosta. Sille ei ole oikein nimeä, huomaamme kumpikin. Menettämisen pelon sijaan häilähtää mielessä yksittäisiä kuvia: Katkera Mikko ei päästä minua lähtemään ovesta ulos. Kävelen yksin eikä ole Mikkoa jolle soittaa. Oksien lomasta vilkkuva aurinko työntyy ikkunan läpi Mikon peitolle.
Pahinta on kun ei tiedä. Ensi maanantain lääkärin jälkeen elämässä on koordinaatteja, joihin sovittautua.
Kunpa olisit vahva, on Mikko minulle sanonut. Kunpa et murenisi niin, että minun täytyisi alkaa kannatella vielä sinuakin.
Miksi ihmeessä pitäisi kannatella, itseään tai toista? Miksi suru ei saisi olla surua ja tuska tuskaa ja pelko pelkoa? Kaatuuko siitä maailma, jos huudan ääneen? Pääsevätkö reippaat helpommalla? Eivätkö juuri piiloon painetut tunteet muutu mielialoiksi ja ala siloisen kuoren alla syödä rakenteita?
Mitä vahvempi olen, sitä paljaammin ja surkeammin uskallan mennä palasiksi. Niin kirkas kuin on yhteinen onni en tiedä yhteisempää asiaa kuin se, mitä on pakko itkeä yhdessä.
Pahinta on kun ei tiedä. Ensi maanantain lääkärin jälkeen elämässä on koordinaatteja, joihin sovittautua.
Kunpa olisit vahva, on Mikko minulle sanonut. Kunpa et murenisi niin, että minun täytyisi alkaa kannatella vielä sinuakin.
Miksi ihmeessä pitäisi kannatella, itseään tai toista? Miksi suru ei saisi olla surua ja tuska tuskaa ja pelko pelkoa? Kaatuuko siitä maailma, jos huudan ääneen? Pääsevätkö reippaat helpommalla? Eivätkö juuri piiloon painetut tunteet muutu mielialoiksi ja ala siloisen kuoren alla syödä rakenteita?
Mitä vahvempi olen, sitä paljaammin ja surkeammin uskallan mennä palasiksi. Niin kirkas kuin on yhteinen onni en tiedä yhteisempää asiaa kuin se, mitä on pakko itkeä yhdessä.
torstai 11. lokakuuta 2007
Ihmeitä tekevä kuva
Heinäveden Valamon pääkirkossa katselen kolmena päivänä peräkkäin Konevitsan Jumalanäitiä, syöpäkasvaimia poistavaa ja muita ihmeitä tekevää kuvaa. En tavoita hänen katsettaan. Keltainen iho hänellä on kylmän lasin alla, ulottumattomissa.
Miten sääli, ettei minulla ole sellaista Jumalaa, jolta tällaisessa tilanteessa pyydettäisiin täsmälääkettä. Puissa on enää muutama lehti ja vaahtopäät tuovat mustaa vettä rantaan, mutta Kristus Kaikkivaltias pysyy kirkon katossa eikä astu alas.
Minun Jumalani parantaa ruumiiden sijaan mielentiloja. Hän, tai paremminkin unelmani hänestä, asettuu maisemaan tai huoneeseen ja katsoo minua. Jonkun mielestä se on hylkäämistä. Ihmiset eivät halua jumalia, jotka eivät järjestä heidän asioitaan. Minä olen sellaiseen puuhailijaan väsynyt jo ajat sitten. En usko Jumalan käteen, uskon hänen katseeseensa.
Kun ilta-aurinko työntyy pihan yli, muistan huhtikuista La Vernaa, Franciscuksen stigmojen luostaria. Ylhäällä toscanalaisella vuorella ilta on kylmä niin kuin tämä lokakuinen, piha on tyhjä, ovia lukitaan. Juuri kun jonkun on suostuttava ottamaan Kristuksen haavat ruumiiseensa, ratkaisee kirkossa istuva fransiskaanisisar sudokua.
Tuon Mikolle Valamosta minkäpä muun kuin kokoontaittuvan matkaikonin. Siinä ovat Gabriel ja Mikael Jumalanäidin molemmin puolin. Lapsi sen sijaan ei ole se vladimirskajasta tuttu kaulaan takertuja, vaan on asettunut koko pituudeltaan tuuditeltavaksi ja täyttää sylin kömpelönä niin kuin sylistä ulos kasvaneet sen täyttävät. Varovasti hän koskettaa äitinsä kaulaa, ja äiti pitelee häntä molemmin käsin.
Tämä Maria ei ole Madonna della Strada, Tiennäyttäjä, joka suoraselkäisenä osoittaa poikaansa ja yrittää saada minut seuraamaan häntä. Tämä on Hellyyden Jumalanäiti, joka rauhoittelee lastaan.
Älä välitä, Mikko, vaikka hän näyttää katsovan ohi. Miekka se vain on, joka juuri käy hänen sydämensä läpi. Mutta sinä olet silti samassa kuvassa.
Miten sääli, ettei minulla ole sellaista Jumalaa, jolta tällaisessa tilanteessa pyydettäisiin täsmälääkettä. Puissa on enää muutama lehti ja vaahtopäät tuovat mustaa vettä rantaan, mutta Kristus Kaikkivaltias pysyy kirkon katossa eikä astu alas.
Minun Jumalani parantaa ruumiiden sijaan mielentiloja. Hän, tai paremminkin unelmani hänestä, asettuu maisemaan tai huoneeseen ja katsoo minua. Jonkun mielestä se on hylkäämistä. Ihmiset eivät halua jumalia, jotka eivät järjestä heidän asioitaan. Minä olen sellaiseen puuhailijaan väsynyt jo ajat sitten. En usko Jumalan käteen, uskon hänen katseeseensa.
Kun ilta-aurinko työntyy pihan yli, muistan huhtikuista La Vernaa, Franciscuksen stigmojen luostaria. Ylhäällä toscanalaisella vuorella ilta on kylmä niin kuin tämä lokakuinen, piha on tyhjä, ovia lukitaan. Juuri kun jonkun on suostuttava ottamaan Kristuksen haavat ruumiiseensa, ratkaisee kirkossa istuva fransiskaanisisar sudokua.
Tuon Mikolle Valamosta minkäpä muun kuin kokoontaittuvan matkaikonin. Siinä ovat Gabriel ja Mikael Jumalanäidin molemmin puolin. Lapsi sen sijaan ei ole se vladimirskajasta tuttu kaulaan takertuja, vaan on asettunut koko pituudeltaan tuuditeltavaksi ja täyttää sylin kömpelönä niin kuin sylistä ulos kasvaneet sen täyttävät. Varovasti hän koskettaa äitinsä kaulaa, ja äiti pitelee häntä molemmin käsin.
Tämä Maria ei ole Madonna della Strada, Tiennäyttäjä, joka suoraselkäisenä osoittaa poikaansa ja yrittää saada minut seuraamaan häntä. Tämä on Hellyyden Jumalanäiti, joka rauhoittelee lastaan.
Älä välitä, Mikko, vaikka hän näyttää katsovan ohi. Miekka se vain on, joka juuri käy hänen sydämensä läpi. Mutta sinä olet silti samassa kuvassa.
maanantai 8. lokakuuta 2007
Triptyykki
Roomassa, Pietarinkirkon aukion pylväskäytävärivin takana on matkamuistomyymälöiden rivi. Eurolla tai viidellä saa niiden pöydiltä matkaikonin, triptyykin, puisen pienen kolmiosaisen kuvan, jossa lastaan kantavaa Jumalanäitiä tai sormi pystyssä uhkailevaa Kristusta suojelee kaksi muuta, jotka kääntyvät peitoksi pyhälle. Triptyykin sivuovissa ovat usein ylienkelit Gabriel ja Mikael. Toinen heistä on sanantuoja, toinen se, joka voittaa lohikäärmeen.
Pitkään olen rakastanut vain Gabrielia. Budapestissa hän Sankarten aukiolla katselee kauas kohti Tonavaa. Tänään, kun en haluaisi yhtään viestiä, vain miekan lohikäärmeen kitaan, rakastan Mikaelia.
Ihmiset, jotka tekevät väärin, luulevat joutuvansa lopun ikäänsä maksamaan siitä, missä erehtyivät. Todellisuudessa elämä on arvaamaton jokaisen kohdalla. Koskaan et tiedä, mikä tunnin kuluttua on jo totta. Siksi paljastan niskani ja annan miekan käydä.
Vain kolme päivää sitten kuvittelin, että mikä tahansa on mahdollista.
Pitkään olen rakastanut vain Gabrielia. Budapestissa hän Sankarten aukiolla katselee kauas kohti Tonavaa. Tänään, kun en haluaisi yhtään viestiä, vain miekan lohikäärmeen kitaan, rakastan Mikaelia.
Ihmiset, jotka tekevät väärin, luulevat joutuvansa lopun ikäänsä maksamaan siitä, missä erehtyivät. Todellisuudessa elämä on arvaamaton jokaisen kohdalla. Koskaan et tiedä, mikä tunnin kuluttua on jo totta. Siksi paljastan niskani ja annan miekan käydä.
Vain kolme päivää sitten kuvittelin, että mikä tahansa on mahdollista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
