keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Tietä käyden tien on vanki

Isä siteerasi Hellaakoskea. Tietä käyden tien on vanki, Hellaakoski oli kirjoittanut. Vapaa on vain umpihanki.

Siksi ajattelin juuri isää, kun kalenteriluukullamme kyläläiset kulkivat kapoista kynttiläpolkua pergolaan ripustettujen lasipurkkilyhtyjen ohi. Yksikään ei astunut väylältä. Mekin kiersimme varovasti pihan toista reunaa sytyttämään ja sammuttamaan tulia.

Juuri kun olen ryhtymäisilläni rakentamaan perinteisistä perinteisintä, tuntemattomaan astuminen on mielessäni.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Potilaan vaimolta

Muinoin naapurissa asui suuren perheen äiti, terveydenhuollon ammattilainen. Häneltä löytyi yhtenä aurinkoisena perjantaina rinnasta epäilyttävä patti, joka oli tarkoitus leikata heti maanantaina.

Pahaksi onneksi perheen isä oli töissä ulkomailla koko viikonlopun. Nainen ehti surra pienten lastensa äidittömäksi jäämisen vaivat, oman elämänsä ennenaikaisen katkeamisen, pihan, jonka laitto jäisi lopullisesti kesken, ja sielun, jota ei ollut autuuden asialla rasitettu.

Lapset kiipeilivät puihin niin kuin aina, mutta äiti oli kotona itkemässä. Sunnuntai-iltana hän kävi näyttämässä kaulaansa naapurinmiehelle, lääkärille. Nieleminen oli käynyt vaikeaksi, ja nainen oli ammattilaisena tunnustellut rauhasensa. Etäpesäkkeet olivat ehtineet jo sinne ja tänne. Naapurinmies tutki kaulan ja käski naista rauhassa pöydän ääreen. Etäpesäkkeitä hän ei ollut löytänyt. Mitä nyt oli kaula kovasta itkemisestä turvoksissa. Maanantainen leikkaus paljasti patinkin vaarattomaksi.

Kun kolmen kuukauden välein tarkistettavaa PSA:ta varten on taas tänä aamuna laskettu Mikon suonesta verta, olen ehtinyt kaksi pitkää viikkoa rauhoitella häntä: Ei, tuo jalkakipu ei kuulosta luustoperäiseltä. Ei, onhan sinulla ennenkin tuollaisia oireita ollut. Muistatko, rintaranka on se ensimmäinen paikka. Kuule, kuumissa aalloissa on ennenkin ollut noin voimakkaita eroja.

Tiedän kyllä, että jonakin päivänä Mikon sisäiset tuntemukset voivat olla karusti täyttä totta. Mutta häikäisevä on ihmisen kyky hyvinäkin hetkinä antaa pelolleen sellainen valta, että se jähmettää jäsenet ja panee luut vihlomaan. En vähättele sitä hiljaista, epätoivoista huolta, joka painaa Mikon selkää kumaraan ja vie poskilta kirjaimellisesti värin. "Mä voin nyt todella huonosti", hän saa tuskin sanotuksi, vaikka vain muutama viikko sitten uskoi varmasti, että vuosia on vielä paljon jäljellä. Viikon kuluttua tuleva koevastaus vapauttaa hänet taas elämään.

Paikkalinnun päivä

Eilen illalla kävelimme pitkästä aikaa Helsingin katuja: pienen pienet etäisyydet asemalta Stockmannille, Stockmannilta Ateneumiin (Picassoja, kyllä), Ateneumista yliopistolle ja sieltä Esplanadin puiston poikki Korkeavuorenkadun Gastoneen. En yltynyt tähyilemään ympärilleni, koska jo lumettomien katujen kopina nostatti rinnassa koulumatkoja kävelevän, ilmeettömään sisäisyyteen kääntyneen Kaisan tunnot.

Aina uudelleen minut yllättää pyhä paikka. Kahdeksanvuotiaana olin Muonion isoissa seuroissa, ja Vuollon Maaritin kanssa pakoilimme seurapuheita ja huivipäänaisten kimeitä liikutuksia hiekkakuopalla. Ihmettelin hiekkaseinässä vilkkuvaa menoa ennen kuin ymmärsin, että törmäpääsky siinä satoine sukulaisineen sukkuloi pesän suulla sisään ja ulos, jatkuvassa liikkeessä. Tarkemmin katsoen seinämä oli mustia pesäaukkoja täynnä. Olin kaukana kotoa ja kaipailin kuka ties Vellamon puiston keinuja tai Keskikadulle ruutua hyppäämään. Kaiken kikatuksen lomassa minua järkytti se jatkuva liike. Onko elämä pelkkää lähtemistä? Mihinkään ei voi jäädä?

Eilen, jossakin siinä Esplanadin tummaoksaisten puiden katveessa, tuli juuri päinvastainen mieleen.

torstai 3. joulukuuta 2009

Hämärää puhkomaan

Syyskuun viimeisestä viikosta Amalfin rannikolla panen talteen ainakin nämä: aamuiset auringonsäteet ikkunaluukun raoista, kiipeämisen tihentämän hengityksen, häikäisevän meren, oliivipuun vihreän hopean.

Välillä mietin, miten ihmeessä kaikki maisemat voivat mahtua ihmisen muistiin. Tai miten kyltymättä voi imeä itseensä valoa ja heti kohta varjossa olla pahasti sitä vailla.