Sisäpihan valo

Päivästä Helsingissä tulee torso. Mikko on Eiran sairaalassa saamassa ensimmäistä hormonikapselia vatsanahkansa alle, minä käyn Hietalahdenrannasta ostamassa muutaman kappaleen uusperhekirjaa joulupakettiin. Kaupunginmuseon museopuodista haluaisin kerätä mukaani kaiken mahdollisen, mutta tyydyn lopulta kahteen muovikassilliseen. Museon portaissa yhytämme tiemme Mikon kanssa.

Aamulla olen saanut sähköisen postikortin Kirkko ja kaupunki -lehden toimitukselta. Siinä minua on tervehtinyt perulaisen kaappiseimen ilomielinen lapsonen terhakan, harjaspiikkejä popsivan härän ja luimukorvaisen aasin kera. "Ne, jotka ovat hereillä, näkevät tähden", kertoo kortti. Lause on pätkä Helsingin jouluseimet -tapahtumaa varten kirjoittamastani kokonaisuudesta. Minua huvittaa, miten yllätetyksi voi tulla omista sanoistaan. Helsingin katujen märässä pimeässä mietin, voisinko enemmän hereillä olla. Tähteä vain ei näy. Jo seuraavan korttelin kohdalla arvelen pakenevani unesta toiseen.

Perulaisen seimen ja monta muuta käymme katsomassa Tuomiokirkon kryptan seiminäyttelyssä. Minua melkein huvittaa samanlaisena toistuva perheidylli. Vasta Latinalaisen Amerikan kuvataiteilijat uskaltavat ilmaista toisin. Tämän viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä piispa Huovinen kertoo joulukertomuksesta ehtymättömänä aarreaittana. Takasivulla minä puolestani sanon kyllästyneeni tarinaan perin juurin.

Ennen kuin Mikko alkaa puhua siitä, miltä tuntuu, kävelemme Tuomiokirkon kryptasta Snellmaninkatua pohjoiseen. Vaikka olen asunut kantakaupungissa viisitoista vuotta, en ole koskaan nähnyt Kristianinkadun Ruiskumestarin taloa. Itse asiassa suuntaamme Liisankadun yli summamutikassa - emme tiedä varmasti edes, missä Kristianinkatu on. Oikokadulla ihmettelemme ruotsinkielistä alakoulua, kirkkomaista jugendlinnaa. Märät sireenit ojentavat mustia oksiaan korkealla kallion päällä, Siltavuorenpenkereen taloja vasten. Niin kuin päivään Helsingissä kuuluu, ihmettelemme ääneen, onko tämäkin Helsinkiä.

Ruiskumestarin, tai myöhemmin tanssijattaren talona tunnettu, Kaupunginmuseon suojelema rakennus on käsittämätön pieni, keltaiseksi maalattu puutölli Kruununhaan korkeiden vanhojen talojen välissä. Aidan sulkemalla sisäpihalla, kulmittain toisiinsa olevien pää- ja piharakennuksen välissä joulukuusi levittää pehmeää valoaan. Ruiskumestari Wickholmin huoneisiin on sytytetty kynttilät, joulupuuro, tortut ja piparit odottavat keittiön pöydällä, hyasintti avaa nuppuaan ruukussa ja salissa seisoo kulmapöydällä pieni piparkakuin ja piparminttutangoin koristeltu joulupuu. Neliskulmaiset paketit on päällystetty ruskealla paperilla. Ohut naru on kiinnitetty punaisella lakalla.

Vasta kun suljemme takanamme pihaan johtavan portin, Mikko alkaa puhua. Häneltä tulee kohisevana ryöppynä yksilöityä mutta minun silmääni hahmotonta ahdistusta ohitetuksi tulemisesta ja kohtuuttomasti jakautuneesta huomiosta. Kun olemme Zinnenkellerissä nauttineet jäniksemme ja villisikamme, olemme punaposkisia molemmat emmekä vain viinilasillisesta tai ulkoilman raikkaudesta.

Ajelemme kotiin ja listaamme asioita. Marraskuun alun jälkeen Mikko on töissä kokenut luottamuskriisin ja siirretty toisiin tehtäviin. Tutkimuksenteossa hän on sitoutunut kohtuuttomaan tahtiin, yrittämään kolmessa kuukaudessa reilun vuoden työtä. Syövänhoidossa kuvitelma hengähdystauosta on vaihtunut järeämpään, miehisyyden vievään hoitoon. Yhden lapsen sijasta meillä on viimeisen puolentoista kuukauden aikana majaillut säännöllisesti myös kaksi muuta, vaikeimpina öinä neljäskin. Nuorisosta kolmella on ollut parisuhdekriisi, joita olemme kuulostelleet väliin täyspäiväisesti tai töitä yöhön siirtäen. Myönteistä mieltä ovat syöneet myös kriisien lopputulemat, kaksi lopulliselta näyttävää eroa.

Tähän nimenomaiseen ensimmäisen hormonikapselin päivään emme ole keskittyneet sen ansaitsemalla tavalla. Itse asiassa olen tietoisesti vaiennut, koska Mikkokaan ei ole sanonut mitään. Kun nyt näen Mikon pahan olon, soimaan itseäni siitä, että olen kuvitellut hänen haluavan pitää asian itsellään. Milloinkas hän sellaista haluaisi?

Kun yömyöhällä yritämme unta, käyn itkevään Mikkoon ihan kiinni ja vakuutan, että selviämme kyllä. "Musta tuntuu ihan päinvastaiselta", sanoo Mikko. "Että ei nimenomaan selvitä. Että mikään ei palaa enää ennalleen. Että katkeroidun ja muutun kärttyisäksi. Että en enää jaksa etkä sinä." Hän puhuu sosiaalisesta vanhuudesta ja periksi antamisesta. "Viisikymppisenä pitäisi olla vielä paljon edessä. Mutta mulla ei enää ole tarvetta sanoa, että kato, kun mä hyppään. Sanon niin kuin Anna-Maija: ethän sie mee pois."

Lääkäri on päivällä kartoittanut Mikon puheista masennuksen merkkejä ja kirjoittanut kuukauden sairausloman. Kirkon tutkimuskeskuksen historian eteenpäin viemiseltä se ei varjele, mutta kaikelta muulta kyllä. Myös kirjoitustyölle uhrattavaksi aiottu tammikuinen vuosiloma siirtyy oikeaksi levoksi, eteenpäin. Alan jo miettiä, mitä se voisi helmikuun alussa tarkoittaa. Itselleni osuu iso deadline samaan aikaan.

Aamulla herätessä olo on erityisen onneton. Kello on paljon, päätä särkee. Hevoskastanjan oksien takana taivas on likainen. Tanssijattaren talon sisäpihan pehmeästä valosta on kuoppatieläiseen makuuhuoneeseen kohtuuttoman pitkä matka.

Sanoiksi pukemisella on aina hintansa. Vielä eilen Mikko on harmitellut sen suuruutta. Miksi sanoin, kun reagoit noin, hän on ollut katuvinaan. Minä olen puolustanut oikeuttani reagoida. Mitä se sellainen on, että pitäisi aina vain auliisti hymyillä? Kaatuuko siitä maailma, jos näytän, että ahdistaa? Tunnehan se vain on, pelkkä pilvi, jonka parempi tuuli kohta vie.

Vaikka Mikkoa itkettää aina vain, puhumme nyt aamunpehmein äänin, puolustautumatta ja syyllisiä hakematta. Meillä on yhteinen läksy: saa väsyä. Yksittäisten kuormantekijöiden sijaan voi olla kohtuuttomaksi kasaantuvan kuorman syy, ettei enää jaksa.

Lahja sininen

Olemme päättäneet antaa tänä jouluna toisillemme tasan kaksi lahjaa. Toiseen on kirjattu muutama erityisesti mieleen jäänyt muistikuva menneeltä vuodelta. Päässäni jo vilisee, kun mietin mitkä. Tarjolla on raskasta ja kepeää, kesää ja talvea. Toisessa paketissa on yhteinen päivä Helsingissä. Sellaisia olemme harrastaneet hyvällä menestyksellä jo aikaisemmin, me helsinkiläiset.

Mielikuvalahjassa parasta on sen rajattomuus. Voin halutessani panna pakettiin koko Välimeren vihreän sinen, sikinsokin rinteeseen rakennetut talot ja niiden väliin työntyvät kapeat, elämältä lemahtavat kujat. Oleanteri mahtuu ylikukkineine terälehtineen samaan pakettiin, ja lounaskuppilan keikkuva pöytä, pienen rähjäisen pihan sitruunapuu, pölyinen vieraskielinen kirja kadunvarren antikvariaatin korista.

Helsinki-päivässä parasta on ajattomuus. Emme ole hoitamassa asioita, suorittamassa välttämätöntä kulttuuritekoa emmekä elvyttämässä kelvottomasti hoidettuja ystävyyssuhteita. Kuljeksimme kaduilla kuin vieraan maan kaupungissa, istumme kahvilaan, kun tuntuu siltä, kirkonpenkkiin, jos ovi sattuu olemaan auki, ja pienen turhautuneen kierroksen jälkeen ravintolaan, joka ei ehkä ole paras eikä halvin, mutta jää mieleemme siksi, että lopulta nälkäisinä valitsimme sen. Katselemme gallerioiden ikkunoista kuvia, joihin emme jaksa tutustua tarkemmin. Pienten liikkeiden näyteikkunoissa näemme tavaroita, joita marketit eivät myy. Kaupoissa kuljeksimme miettimättä, mikä olisi tarpeen, ja vältymme tekemästä turhia ostoksia vain siksi, ettemme viitsi ottaa niitä kantaaksemme. Selailemme hajamielisinä kirjoja, joiden sivuilla kasvaa pioni, paistuu ciapatta tai nousee sisävesijärven aurinko. Jossakin Korkeavuorenkadulla tai Töölöntorilla tai Hakaniemen hallissa ihmettelemme, onko tämä Suomessa. Meistä tuntuu kummalliselta, että kahvilassa voi tehdä tilauksen lauseita etukäteen sorvaamatta ja että osaamme Rautatieasemalle ilman karttaa.

Niin kauan kuin katsomme porttikäytävien läpi sisäpihojen vihreään, olemme elävässä kaupungissa, elossa. Onnelliseksi tekevän lahjan voi antaa toiselle muutamalla lauseella.

Totuus ja häpeä

Totuus on harvoin kaunis, mutta minusta se on silti ainoa hyvä. Sivistyneet puolitotuudet kätkevät alkeellisimmat tunteet ja erottavat ihmisiä toisistaan. Paljas ja itseään suojaamaton päästää toisen pyhälle maalle.

Viisaan ja tyhmän totuudenkertomisen raja on vaikea. Joudunko ikävyyksiin, kun kerron, miten asia minun mielestäni on? Tulenko syyllistäneeksi epäreilusti muita?

Kun Mikko Taudinkuva-blogissaan kertoo työkriisistään, minulle muistuu mieleen Jyrkin, lääkärin, tuohtumus potilaisiin, jotka lehtien sivuilla moittivat saamaansa hoitoa. Vaitiolovelvollisuuteen sidotulla hoitohenkilökunnalla ei ollut mahdollisuutta vastineeksi kertoa, millainen hoidettava potilas itse oli ollut. Minä puolustin siitä huolimatta potilasta. Toisten armoilla olevalla on oltava lupa kertoa, jos tuntee tulleensa väärin kohdelluksi.

Toinen ongelma on totuuden määrittäminen. Tapahtuneet tosiasiat on tapana nähdä ainoina vakavasti otettavina tosiasioina. Tunteet ovat vain tunteita. Vasta kun tosiasiat ovat vastaansanomattoman selviä, kuten työtoverin päätyminen itsetuhoon, niitä on mahdoton tulkita hyväuskoisesti tai toisen hankalaan luonteeseen vedoten. Tarvitaan kuolonuhri ennen kuin vaaralliseen risteykseen saadaan liikennevalot.

Niin merkillinen on maailma, että totuudesta seuraa häpeä. Yleensä häpeämään joutuu se, jota on petetty, kiusattu tai alistettu. Siksi niin moni säilyttää mieluummin kasvonsa ja nuolee haavat nurkan takana, ja siksi saman kokeneet ihmiset niin harvoin löytävät tukea toisistaan. Asiasta tulee yhteinen vasta, kun siitä aletaan puhua ääneen.

Mikon työkriisissä minua hämmentää vaiheiden armoton aikataulu. Kun kaiken tapahtuneen piirtää janalle, hämmästelee muutaman kuukauden kohdalle kasaantuvien käänteiden ruuhkaa. Monet kerrat ihmettelin, miksi asioiden keskinäinen ymmärtäminen voi olla niin kovin vaikeaa. Vasta dokumentit tarkoin luettuani olen alkanut nähdä ajattelutapojen ohimarssin. Koskaan ei silti ollut tullut mieleen, että työpaikalla voisi olla kuin valtataisteluun taantuneessa avioliitossa, jossa toiselle ei missään tapauksessa halua antaa juuri sitä, mitä toinen eniten tarvitsee. Usein se on jotakin säälittävän pientä niin kuin hyväksyvä hymy tai jotakin itsestään selvältä tuntuvaa niin kuin vapaus ajatella omin aivoin ja tuoda yhteiseksi hyväksi se, mitä osaa.

Tietenkin minua pelottaa. Minua pelottaa, miten monipuolisesti lahjakkaaksi tuntemani mutta työssään umpikujaan ajautunut ja nyt rajumman hoidon myötä miehuuden muutoksiin pakotettu Mikko kestää. Käsittämätöntä on katsoa vierestä sitä kaikille uhatuiksi joutuneille tuttua kutistumista, jossa innostuneesta, kekseliäästä, aikaansaavasta ja iloisesta ihmisestä tulee kireäniskainen pilkunviilaaja.

Onko sellaisen pelon paljastaminen viisas vai tyhmä totuus? Juuri siihen arkaanko meitä lyödään, kun sen näin paljastamme?

Totuus pakottaa seinää vasten. Mutta nollasta on suunta vain ylöspäin. Siksi haluan valita sen. Häpeä on heikon suojamekanismi.

Tiistain jälkeen

Kirjoitan joulujuttua ontoksi kovertuneesta joulukertomuksesta. Minua ei puhuttele kertomus ihmiseksi tulevasta Jumalasta. Minua ei puhuttele mikään, mikä on kerrottu jo. Haluan kuulla Jumalasta ensimmäistä kertaa.

Se on pahasti ristiriidassa toistamisen siunausten kanssa. Sitten huomaan, että toistoa kaipaa nimenomaan ruumis. Pää ei tahdo kestää mitään, mikä ei enää tunnu elävältä. Jumala on minulle nimenomaan sitä, hengästyttävän elävää.

Kun jututin toissailtana Timoa synnistä ja ihmettelin, onko lain saarnalle ollut muuta käyttöä kuin kansan kyykyttäminen ja nöyränä pitäminen, Timo sanoi kirkkojen tyhjenneen, kun siellä nyt puhutaan vain Jumalan hyvyydestä. Tietenkään Timo ei pidä sitä ainoana syynä, mutta kun hän noin sanoo, ymmärrän lisää: Ei kirkon ongelma ole se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä. Kirkon ongelma on se, että se puhuu Jumalan hyvyydestä niin kalpein sanoin. Yrittämällä selittää ja ymmärtää se vääntää elämän siitä, mistä puhuu.

- Kun syöpälääkärin luona kuulemme, että PSA toden totta tulee liian hitaasti alas ja tauti vaatii nyt järeämpiä hoitoja, olemme taas kerran kohdassa, jossa kaikenlainen hyssyttely ja pintaluottamus koetellaan. Ihan niin kuin avioliitossa elävän heteron on helppo määritellä sopivan ja sopimattoman seksin rajat, ikänsä mukaisessa hormonitilassa elävä voi sanoa elämän pituutta sen laatua tärkeämmäksi. Siksi ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää, millaisin tuntemuksin kuuntelemme lääkärin sanoja. Testosteronin tuotanto on nyt ajettava alas. Kolmen kuukauden välein laitetaan kapseli vatsanahan alle ja seurataan, miten PSA:n käy. Ehkä puoli vuotta riittää, ehkä vuosi. Kivesten toiminnan palautuminen ennalleen kestää sen jälkeenkin vuoden, puolitoista.

Vasta kun olemme jo Lahdentiellä ajamassa kotiin, tajuamme, että olisi pitänyt pysähtyä lounaalle ja lasilliselle siihen johonkin, Eiran sairaalan ja Agricolan kirkon tuntumaan, pöytään, jossa palaa kynttilä, tai huoneeseen, jonka seinään on maalattu siveltimellä.

Toinen kerta, kolmas, neljäs

Tähän on pakko alkaa uskoa: toistamiseen. Sateesta ja juuri kotiin pääsemisen väsymyksestä piittaamatta vedämme sadekampetta niskaan ja lähdemme Tapanilan elävän adventtikalenterin kolmannelle luukulle. Laskoksia maalannut täti kertoo Galleria Viileässä Punaisessa kimonoista. Ei tunnu juuri miltään, hyvältä tai pahalta, mutta jäsentyneen rauhalliselta kyllä. Sen täytyy olla yksi syy siihen, että luostareissa rukoushetket toistuvat vuorokaudenhetkestä toiseen. Polku pyhään tarttuu jalkoihin ja vie.

Tietenkin olen elänyt senkin ajan, etten ole mitään niin halveksinut kuin rutiinia ja perinnettä, näitä toistamisen tuotoksia. Parasta on ollut tehdä aina eri lailla, katsoa aina uusi maisema ja nälkäisenä päästä jonkin ennen kokemattoman äärelle. Niihin aikoihin olen kuvitellut, että ulkoisesti sama on myös sisäisesti sama. Vasta kun olen suostunut toistoon, olen ymmärtänyt, millainen välimatka voi olla eilisestä tähän päivään.

Toistoon uskoo myös päätöksemme istua kerran kuussa pergolassa läpi vuoden. Marraskuun osalta sen teimme kuin teimmekin, viimeisinä kivityöpäivinä, paljon ennen vuosisadan pyryä. Nyt tulee vettä niin, että maa lotkuu. Joulukuun istunto tuntuu kyseenalaiselta.

Työpaikat vaihtuvat, arvonsa ja asemansa voi menettää, ihmissuhteet murenevat ja rakkaus ja luottamus kääntyvät vastakohdikseen. Jos tänään olen terve, huomenna en ehkä ole, ja ne jotka nyt elävät, eivät elä aina. Se mikä pysyy voi olla vaikkapa vain pergolassa istuminen. Taitava tekee siitä odotetun keitaan, sen mikä toistuu vääjäämättä, säitä kysymättä.

Olla vähässä uskollinen ei ehkä tarkoita sen kummempaa, ja kuitenkin siitä voi tulla selkäranka kaikelle sille, mitä en osaa tai mihin en riitä.

Montecarellin sypressit

Enkö jo aiemmin sanonut, että olen ohittanut sen kohdan, jossa kaikki on mahdollista. Enää en haaveile hyvästä kielitaidosta, kirjallisuuden paremmasta tuntemisesta enkä litteästä vatsasta. Mutta että voisi kävellä Alppien yli Roomaan, muinaisten pyhiinvaeltajien tapaan. Siitä ajatuksesta en hevin luovu, kun se Tapani T:n matkakertomusta lukiessa päähäni pistää, vaikka tiedänkin, että monet matkani saan nyt ja jatkossa tehdä sieluni silmin.

Tapani T. kertoo kävelleensä Santiagon reitin Espanjassa jo kahteenkin kertaan ja alkaneensa sitten haaveilla, millaista olisi seurata pyhiinvaellusreittiä, jota Luther augustinolaismunkkina 1510-1511 kulki. Minä en niin siitä Lutherista, mutta silkka lyhykäinen kuvaus kaksi kuukautta vieneestä yksinäisestä kävelyretkestä Alppien ja Apenniinien yli saa kosteasilmäisen huokailijan luontoni hengästymään onnesta. Kun vielä sähköpostitse tivaan Tapani T:ltä tarkkaa kulkureittiä, hän kertoo kävelleensä Nürnbergistä Ulmiin, sieltä Boden-järven rannalle Lindauhun, Reinin vartta Sveitsin Churiin, sieltä Alpeille ja Septimer-solan vierestä Julier-solaan, Malojapassiin ja Italian puolelle Chiavennaan, Como-järvelle, Milanoon, Paviaan, Po-joelle, Piacenzaan, Parmaan, Reggioon, Modenaan, Bolognaan, Firenzuolaan, Firenzeen, Sienaan, S. Lorenzoon, Bolsenaan, Montofiasconeen ja lopulta Roomaan.

Lista on täynnä kiihdyttäviä nimiä, mutta kiihdyttävin on pieni Firenzuola, viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Se on huhtikuinen kotipitäjämme kahden vuoden takaa, se jonka vuorikylästä Casanuovasta joka aamu laskeuduimme alas laaksoon nähdäksemme Ravennan mosaiikit, Itä-Toscanan luostarit, Cinque Terren kalastajakylät ja vielä Rapallon, Sta Margheritan, Portofinon ja kaiken sen, mikä väistämättä osui kohdalle, kun ajoimme Italian pohjoista puolta suuntaan ja toiseen. Miten monet iltapimeät nousimme vuorelle takaisin, ja maisema kävi lopulta niin tutuksi, että villikirsikkaa kukkivat rinteet ja vuorien loputtomat vihreät ja siniset olivat pimeässäkin silmissä aina.

Kun katsomme Mikon kanssa kartasta, ymmärrämme heti, mitä solaa Tapani T:n on tietenkin kannattanut tulla Bolognasta etelään. Sitä samaa ajoimme mekin, kun suuntasimme Firenzuolasta Venetsiaan. Kävelikö Tapani T. Firenzeen Scarperian ja Dicomanon kautta vai ihanaa tietä Sta Lucian ja Montecarellin sypressirivien ohi? Onko hän katsellut Fiesolen käsittämätöntä rinnettä kiireettä, joka askeleella (eikä kieli keskellä suuta ahdistavan kapealla tiellä kovassa liikenteessä autosta niin kuin me)? Entä miltä on tuntunut tulla kävellen Como-järven rantaan? Kävellä Milanoon, Bolognaan, Firenzeen, Sienaan? Lopulta Roomaan?

Ja kun niin hyvin muistan elottomilta näyttävien kylien läpi kulkevat tiet, mistä ihmeestä niiden varressa löytää nukkumapaikan? Paljonko kulkee tavaraa selässä? Mitkä ovat hetkistä epätoivoisimmat? Keskenjättämisen ajatuksista kavalimmat?

Vuorimaisemaakin kiihdyttävämpi minusta on tie, joka kulkee silmänkantamatonta lakeutta niin kuin Po-joen laaksossa. Mikään ei näytä juuri miltään. Jalka tuskin jaksaa nousta. Perille on loputon matka. Pää työstää omiaan silmittömällä kohinalla.

Kiiski vastarannalla

Tekeekö hevoskastanja sen kiusallaan? Kaikki muut puut ovat jo aikaa lähettäneet lehtensä manan majoille, mutta kastanja sen kuin sinnittelee keltaisessa mekossaan. Suojeleeko se minua päiväkodin pihan suoralta näkymältä? Muistuttaako luovuttamisen vahingollisuudesta? Vai pihtaako kiusallaan, jotta kohta olisi taas keltaista maassa, jonka Mikko juuri siistiksi haravoi?

En haluaisi ruveta luonnonmystikoksi, mutta väkisinkin mittaan kaikkea kiven painolla, lehden värillä, lahoavan lemulla. Hevoskastanja sekoittaa rytmin. Keväällä sen ensimmäistä propellia saa odottaa, syksyllä se ei suostu luopumaan vihreästään millään. Niin kuin wisteria, jolle olen jo kaksi kertaa käynyt kertomassa, missä maassa se kasvaa ja miten täällä on tapana käyttäytyä.

Pihan kivityömaamme alkaa olla valmis, mutta paljon kiihdyttävämpiä ovat ne pienet ja vähän suuremmat pyöreät, joita olen kaivanut pihan joka kolkkaan. Ovatko värit ja välimatkat kohdallaan ja miten paljon harmittavat tuleentumattomina tököttävien tulppaanien varret kesäkuussa, en tiedä, mutta nyt en piittää siitä vähääkään. Odotan vain, kuka heistä ilmoittautuu ensimmäisenä ja miten siniseksi leviää toisena keväänään helmililjojen matto.

Pertti on saanut Korospohjan verkosta kolmekiloisen järvitaimenen. Mikon PSA voittaa sen niukin naukin. Viimeinen mittaus antaa tulokseksi 3,7.

Kristillistä lyhytterapiaa

Teen juttua kristillisestä terapiasta. Ajaudun merkillisille nettisivustoille. Ammattilaisuudesta siellä ei ole tunkua sen enempää ulkoisessa asussa kuin sisällössäkään. Luen listaa nk. sielunhoitajista, joista yksikään ei vastaa käsitystäni täysjärkisestä tai luotettavasta auttajasta. Näidenkö pakeille apua tarvitseva ajautuu?

Jokin linkki vie minut Kotimaan nettikeskustelun itseään toistavaan vääntöön, jossa vedotaan Raamattuun ja lyödään härskisti nimimerkin takaa niitä, jotka avoimesti kasvoillaan tulevat julkisuuteen ja puhuvat uskonsa mukaan, mitä homoista, neitseestäsyntymisistä ja muista maailman tärkeimmiksi nostetuista asioista ajattelevat.

Alan yksinkertaisesti voida pahoin. Kirjoitan parjatuimmalle piispaehdokkaalle, etten enää tiedä, mihin tässä kirkossa mennä. Päätä pakottaa kaikki se selittämätön kovuus, jolla elämänpelkääjät kanssakulkijoitaan niin kutsutusti rakastavat. Yhtään sen enempää ei kutsu teologis-hallinnollinen, oman napansa ympärillä pyöriskelevä kirkollisuus työryhmineen ja seminaareineen, kehittämisineen, vuosiaiheineen, projekteineen ja perusteluineen.

Sitten huomaan tuntevani suurta sympatiaa epäammatillisia auttajia kohtaan. Tuomiosta ei heidän sivustoillaan mainita mitään. Vaikka en totisesti usko nopeaan lohdutukseen enkä lopulta ehjäksi tulemiseenkaan, erot ja alkoholismit kokeneiden auttajien hyväntahtoisuudessa on ystävällistä, kaiken nähnyttä rauhaa.

Olen istunut jumalanpalveluksissa ja messuissa, seuroissa ja seurakuntailloissa, iltahartauksissa ja pyhäkouluissa, ollut viittä vaille kastealtaassa 14-vuotiaana, pelannut lentopalloa rippikoululeireillä, rukoillut ääneen rukouspiireissä, lukenut Raamattua koulutunnilla ja solussa niiden jälkeen, epäillyt Jumalaa niin kuin asiaan kuuluu, tuntenut tarvetta antautua aatteelle, kuunnellut raamattuluentoja, ottanut vastaan minulle kohdistetun profetian, jakanut traktaatteja Kolmen sepän patsaalla, tehnyt ristinmerkkejä, hakenut hiljaisuutta retriiteistä, lukenut mystikkojen kiemuraista kieltä, väittänyt vastaan, kiivaillut milloin minkin mielestäni oikean asian puolesta, innostunut vähästä, halunnut uskoa muiden lailla ja kohta taas ihan eri tavalla kuin muut, siunannut ruokalautasellisia, lukenut iltarukouksia, veisannut virsiä pitkin päivää, laulanut Siionin laulut, kanteleet ja virret, muistellut nuoruuden hulluja polvirukouksia, nauranut mustavalkoisuudelle, jättänyt taakseni totuuksia, takertunut siihen, missä vielä on tuntunut sydämenlyönti ja lopulta tullut sille rajalle, jossa ei voi kuin ihmetellä sitä kaikkea, mitä on nähnyt ja kokenut ja minkä jälkien kanssa on tultava toimeen.

Niin kuin kroppaansa uskova urheilija tai tärkeintä löytöään viilaava yhdistysihminen olen antanut kaikkeni ja saanut jumalisuudesta kerta kaikkiaan kyllikseni. Ihanaa olla ihminen ja vetää ihan vain henkeä sisään.

Keltainen

Yhtenä menneen kesän aurinkoisista, lämpimistä illoista, Eskon valokuvanäyttelyn avajaisten jälkeen, ajamme Tapanilan sijaan Katajanokalle. Sen kattojen, ikkunoiden ja erkkereiden muodot ovat tarttuneet minuun niin perusteellisesti, että pelkkä tutuilla kaduilla kulkeminen tihentää hengitystä, vaikka en osaisikaan silmät kiinni sitä kaikkea toistaa.

Ajamme ohi Bellevuen puiston ja Pormestarinrinteen, jonka varressa olevassa talossa kuoli 80-luvun alun tulipalossa Petteri. Siihen loppui Mikon opiskeluikään jatkunut lapsuus. Minä olen saman kadun yhdellä sisäpihalla seissyt talvi-illat kuullakseni pianon äänen yhdestä nimenomaisesta asunnosta, kiharatukkaisen Riston kotoa. Uspenskin takakallioilla olen istunut kesät, talvet, ja pimeiden yli selvinnyt vain niiden painanteisiin istutettuja krookuksia odotellen.

Kruunuvuorenkadun puolivälissä isä ja äiti ovat sodan jälkeen asuneet pienen Maijan kanssa Polúnin tädin alivuokralaisina, ja me jyväskyläläiset Helsingin inhoajat Linnankadulla pitkin 70-lukua. Tapanin luona Vyökadulla olemme käyneet katsomassa televisiota ja lukemassa Aku Ankkaa, ja kapeaa puusiltaa pitkin olemme menneet Kauppatorin kautta Rikhardinkadulle kirjastoon.

Kun Mikko pysäköi Linnankadun varteen siihen loivaan, satamaan viettävään alamäkeen, muistan muutamaa vuotta aikaisemmin seisoneeni samassa kohdassa keväisenä päivänä itsekseni. Olen lähtenyt kirkkohallituksen ovelta väärään suuntaan, tullut Laivastokatua Tapanin kulmalle ja siitä Vyökadun kumpareen yli alas kohti vankilaa ja sen muurin vieressä olevaa entistä kotia. Olen päättänyt jatkaa matkaa ratikalla, joka ei vielä 70-luvulla kulkenut kodin ikkunoiden ali. Ratikkapysäkillä olen ajatellut, millaista on olla äiti ja millaista lapsi ja miten kumpikaan ei koskaan voi mitään sille murheelle, joka jommankumman valtaa. Kai minulle ovat siinä tulleet mieleen Katajanokan lohduttoman tuulisilla kaduilla ja Uspenskin takakalliolla moneen kertaan vatvotut ikävät, joista en lopultakaan päässyt perille, mistä tulivat ja menivätkö koskaan menojaan.

Kun nyt kävelemme Linnankatua, suurin hämmästys on vankilan muuri, johon on repäisty luonnottoman näköiset aukot. Piha, jota haravoivia vankeja oli tapana ihmetellä Nyytäjän ikkunasta talon ylimmästä kerroksesta, on siinä levällään kenen tahansa katutasosta katsoa. Kävelemme hotelliksi muuttuneen rakennuksen käytävillä, ja sisäinen kosteasilmäinen huokailijani ihailee valoa, joka on tulvinut rangaistustaan suorittavien ovenpieleen. Kirkkosalista on tehty kokoustila tai kuntosali, emmekä pääse katsomaan, millaisella korokkeella olen Jumalan rakkaudesta kitarani kanssa laulanut ja millä penkillä istunut ainoana epäilyksenäni, onko tukka naisennälkäisten vankien ihailtavaksi tarpeeksi hyvin.

Kirkon takana olevalla vankilan terassilla juomme lasit valkoviiniä. Pieni kiharapäinen poika kiertää istutusalueen reunalautaa keppi kädessä, omiaan lauleskellen. Aurinko työntyy talojen lomasta, äidit ojentavat lehteä silmäillen ruokalusikallisia, naapuripöydän mies puhuu hillittyä englantia.

En ole ollut täällä koskaan ennen, minulle tulee mieleen. Koskaan en ole asunut tällaisella Katajanokalla. (Vasta myöhemmin huomaan ajatella: Olenko koskaan ennen ollut se, joka nyt olen? Ja toisaalta, mikä ihme minussa olisi eri lailla?)

Minulle tulevat mieleen epäuskottavan hengästyttävät kevätiltaiset retkeni espoolaislähiöstä yliopistolle. Olen viettänyt päivän, kymmeniä, satoja, tuhansia päiviä hiekkalaatikolla mäntykankaalla tai vaahteroiden alla, unkarinsireenien ja happomarjapensaiden vieressä. Kun Jyrki tulee, on minun vuoroni lähteä. Repussa on seminaariesitelmän raakileita tai latinan kielioppi niin kuin kenellä opiskelijalla tahansa, mutta kun kävelen ruuhkaista Hallituskatua pitkin, on henki salpautua pelkästä autuudesta. Yritän katsella muita, tavallista arkea oppiakseni, mutta ilta-auringossa kylpevä tuomiokirkon tapuli saa minut aivan tolaltaan. Milloin luento on Mariankadulla asti, vedän joskus huomaamatta kättä talojen seinää pitkin, ja minua yksinkertaisesti itkettää. Minua itkettää niin, että kun iltahämärissä palaan bussilla kotiin, ihmettelen sydämeni asentoa.

Vankilan pihalta kävelemme Linnankatu seiskan portille. Sitä on jo vuosikaudet pidetty päiväsaikaankin kiinni, mutta jäämme odottamaan. Tietenkin joku tulee ja päästää meidät pihaan. Asvaltin sijaan sen pinnassa on taidolla aseteltu kiveys, muutama kaunis pihapenkki ja kaarijalkaisten tukien varaan aseteltuja vaaleanpunaisia hortensioita siellä täällä. Katselen sitä vielä C-rapun ikkunasta, kun käymme katsomassa meidän oven, ja ihmettelen, onko tässä mitään samaa kuin siinä köyhäin talossa, johon muistan meidän muinoin muuttaneen.

Ovissa on vielä samoja nimiä. Millaista on ollut asua täällä kaikki nämä vuodet?

Kun vielä ajamme Katajanokan kärkeen ja katselen siistittyjä rantoja, ihmettelen, missä nyt lapset menevät kieltokylttien ohi, piikkilankojen lomasta, lahonneita sillantapaisia pitkin. Ja mitä minuun jäi siitä, että aikanaan menin? Hämmästyneinä mittailemme ulkoministeriön käsittämätöntä palatsia. Koko ajan se on siellä ollut, mutta sotilaalliseen käyttöön niin siunattuna, ettei siitä ole pujon ja horsman välissä ruostunutta rataa kulkeva tiennyt mitään.

Kun ajamme Pohjoisrantaa pitkin Lahdentielle, käännyn katsomaan. Mastojen lomasta näkyy Laivastokadun talojen rivi, ei sen kummempaa, mutta katson sen aina.

Seuraavana yönä näen ihanan unen, kuin suoraan Onnelista ja Annelista. Olemme ostaneet asunnon B-rapusta, siitä Vyökadun puolelta, juuri vankilan muurin kohdalta. Kun pienten ongelmien jälkeen saan rapun oven auki, sen takana ei olekaan suoraan ylös kiertyvä portaikko, vaan muutaman askelman korkeudella avautuva monitasoinen, keltaisella ja valkoisella maalattu, valkoisin puuhuonekaluin sisustettu tila kuin etelänmaan aukio, josta nousee tai laskee sisäänkäyntejä asuntoihin. Kodeista avataan ikkunoita tähän yhteiseen olohuoneeseen. Ymmärrän, että asuntomme odottaa jossakin ylhäällä, mutta työhuoneeni on siinä lähellä, ja minua kiihdyttää ihanasti ajatella, että voisin kirjoittaa lähellä valkoiseksi maalattua penkkiä, johon päivä paistaa ja jolle kuka tahansa talon asukkaista voi kiireittensä tai yksinäisyytensä lomassa istahtaa.

Herättyäni ajattelen vain valoa, joka tulvi tilaan ilman ensimmäistäkään ulkoseinässä olevaa ikkunaa.

Tiikeri Tapanilassa

Pitkäselkäinen tiikeri makaa pergolassa tuolien lomassa selin taloon. Se näyttää nukkuvan sikeästi jalat oikosenaan. Reetta, Tuomas ja Johannes leikkivät rannassa. Talon ja pergolan erottaa mutainen, syvältä näyttävä vesi.

Kohta tiikeri heräilee ja yrittää jalkeille. Tuosta pitää ottaa kuva! sanon lapsille ja juoksen sisään. Tiikeri Tapanilassa! Ehdin nähdä, miten tiikeri sukeltaa rohkeasti veteen ja suuntaa talon sivuitse etupihan puolelle.

Kun palaan, lapsia ei näy missään. Säikähdän niin, että veret seisahtuvat. Eivät kai ne hullut ole sukeltaneet perään! Kahmin rantavettä hengästyneenä niin kuin ne, jotka vahingon tapahduttua tuhat kertaa kysyvät, miksi ihmeessä olivat poissa tai valitsivat niin kuin valitsivat. Siinä he onneksi ovat, ihan pinnassa. Vedän heidät mutaisista käsivarsista rantaan.

Tiikeriä ei näy. Vesi on sen kulkureitillä tyyni. Juoksen talon läpi etupihan puolelle. Se näyttää ihan toisenlaiselta kuin oikeasti on, ja tiikeri kävelee kaksin jaloin puista käytävää. Se on paljastanut päänsä. Krapulainen, takkutukkainen tyttö kävelee raitaisessa karvapuvussa kyllästyneen näköisenä. Käsken hänen panna tiikeripäähineen uudelleen päähän, että saisin harvinaisuudesta kuvan, mutta kun tyttö tottelee, hänellä onkin harmittoman nallen pää.

Kun herään, ajattelen vain kolmea asiaa: Tuomaksen masentumaan taipuvaista herkkää mieltä, Johanneksen sitkeyttä mahdottomassa tehtävässä, Reetan kykyä heittäytyä. Heissä on monta muutakin puolta, mutta ajattelen näitä. Jostain syystä juuri ne piirteeni haluavat nähdä tiikerin.

Sitten ajattelen, miten Mikko tv-nauhoituksessa sanoo, että olemme kyllä puhuneet sairaudesta ja kuolemasta ja hautajaisista ja siitä, millaista elämäni kaiken sen jälkeen on, mutta emme juurikaan siitä, millaista on viikkoja tai kuukausia ennen kuolemaa. Totta. Joskus olemme kuulleet joltakin jotakin ja säikähtäneet. Katetrit, nestekertymät ja metastaasikivut ovat kaukana juuri nyt, niin kuin kaukana ovat vielä sytostaattihoitojen kaoottiset kauhut.

Mutta haluan muistuttaa, Mikko, että jo eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä vuosi sitten katselin mielessäni kirkasta mielikuvaa sairaalavuoteesta olohuoneessamme ja auringonkiilasta, joka korkeasta sivuikkunasta yltää peitollesi. (Kirjoitinkin siitä, blogissa Lukisinko ääneen 14.10.2007.) Tietenkin se oli sellainen runotytön sielulle sopivan eteerinen mielikuva, jossa oksennus ei ole sotkenut tyynynkulmaa eikä pissa päässyt alle ja jossa se, mikä juuri kuristaa sinua, ei, meitä otteeseensa, on hetken hiljaa vain siksi, että auringonkiila yltää peitollesi.

Mutta haluan kertoa, että vaikka emme ole siitä usein puhuneet, olen näinä kuukausina usein ajatellut, millaisia ovat viimeiset viikot, sinun tai minun. Onko kipuja? Helpottaako lääke? Miten tauti on runnellut ruumista? Maistuuko enää ruoka? Ilahduttaako viinitilkka? Saammeko laulaneeksi virrenpätkää? Ketkä kaikki tulevat käymään? Mitä vielä tunnemme tarpeelliseksi puhua? Minkä ymmärrämme ilman sanoja? Vieläkö painaudun joka yö selkäsi ihoa vasten?

Niistä päivistä on helppo puhua nyt, kun ne eivät ole tulleet. Ehkä niihin päiviin kuljetaan niin hitaasti, ettemme huomaa rajaa. Toivon, että huomaisimme. Haluaisin, että ne päivät - olinpa sairaana minä tai sinä - olisivat katedraali saarella. Vedet huuhtelisivat sitä molemmin puolin, ja kyljistämme työntyisi petojen päitä kidat ammollaan niin kuin ilta-aurinkoisessa ensimmäisen illan Notre Damessa, muistatko, tai St-Séverinissä. Seinät olisivat korkeat. Emme erottaisi kattoa. Valoa ei olisi paljon, mutta se tulisi ruusuikkunasta.

Vaikea asia

Televisio-ohjelma Mikon taudista nauhoitetaan aamulla. Minua ei niinkään yllätä nauhoituksen jälkeinen helpotus, sehän aina tulee, kun on pitänyt pinnistää keskittyminen äärimmilleen. Minut yllättää avustavan henkilökunnan ja ohjelman tuottajan vilpitön huojennus siitä, että olemme saaneet niin levollisesti puhuneeksi niin vaikeasta asiasta.

Vaikeasta asiasta? huomaan ihmetellä itsekseni pitkin päivää. Onko Mikon tauti vaikea asia? Eikö moni muu asia ole juuri nyt meille paljon vaikeampi? Milloin viimeksi puhuimme taudista yhtä ahdistuneina kuin vaikkapa töistä?

Kimmo kyselee meiltä, miltä tuntui, kun lääkäri kertoi taudin aggressiivisuudesta. Minulle tulee se päivä ikkunasta tulvivaa valoa ja Mikon vääntyneitä kasvonjuonteita myöten mieleen. Muistan myös, miltä näytti vähän myöhemmin postilaatikosta löytämäni pikakirjeen tarroilla päällystetty kirje Meilahdesta tai ensimmäistä kertaa silmiin osunut hormonilääkkeen paketti: "Mikko Malkavaara. 1 tabletti iltaisin. Eturauhassyöpälääke." Mutta muistan myös jo silloin ihmetelleeni, miksi vakava sairaus olisi vaikeampi asia kuin tolaltaan heilauttava rakkaussuhteen kriisi tai oman lapsen yksinäinen epätoivo.

Syöpäsairaasta ei tiedä, Kimmo sanoo, haluaako hän nimenomaan puhua taudistaan vai pitääkö toisen varoa sanomasta ainuttakaan s-alkuista sanaa. Niinpä. Siispä sitä on kysyttävä syöpäsairaalta itseltään. Mutta sitä ennen kysyjän on kerättävä rohkeutensa, koska asia, jota hän aikoo kysyä, on todennäköisesti hänelle itselleen sata kertaa vaikeampi kuin syöpäsairaalle konsanaan.

Ennen ensimmäisen lapsen syntymää en totisesti tiennyt, miltä tuntuu, kun lapsi ei tule vain käymään, vaan jää yöksi ja vielä seuraavaksikin. Mutta viikon vanhaa vauvaa pukiessani en enää muistanut, millaista elämä oli ennen hänen syntymäänsä. Minusta Mikon tauti on samanlainen. Kun se kränää, nostattaa se tunteita. Silloin puristetaan kädestä, painaudutaan sylikkäin ja puhutaan lauseita, jotka alkavat "muistatko kun" ja "voi että jos vielä". Mutta kun mahanpohjassa ei polttele tai seuraavaan PSA:n mittaamiseen on aikaa, seisomme ruokakaupassa miettimässä, mitä syödään, tai ihmettelemme, miten vaihdetaan loisteputki kylppärin pimentoon. (Ja sittenkin, kun mahanpohjassa polttelee tai PSA on liian korkea, mietimme yhtä lailla, mitä syödään, ja vaihdamme lampun, jos tarpeen.)

En tiedä, voiko ajatukseen kuolemasta tottua. Minusta tuntuu, että voi. Se ei tee siitä pienempää eikä tutumpaa, mutta kun se on muuttanut meille, siitä on tullut meidän perheen jäsen. Itse asiassa ihmettelen, miksei se ole sen tiukemmin kenen tahansa mielessä, kun se kuitenkin on tehnyt pesänsä itse kunkin kylkeen.

- Aamusydämellä-ohjelma lähetetään Yle TV1:llä sunnuntaiaamuna 21.9. klo 9.05 ja uusintana seuraavana lauantaina klo 11.55. Netissä sen voi katsoa milloin tahansa heti ensimmäisen esityksen jälkeen.

Giverny 28. elokuuta

Puutteellinen peitetarina

Kun luen Hesarista Tina Lundánin haastattelua, käyn samaa sisäistä vuoropuhelua kuin Viikkoja, kuukausia -kirjaa lukiessani. Siinähän Rekon järkyttävää kuolemaa eivät lähestyneet Tina ja Reko, vaan aivan toisennimiset ihmiset. Lukiessa piti koko ajan muistuttaa itselleen, että tämä on fiktiota. Vaikka Tina ja Reko kertovat tässä Tinan ja Rekon tunteista, tämä kirja on tarina ihan toisista, täysin fiktiivisistä ihmisistä. Minun lukukokemustani se häiritsi pahan kerran, mutta annoin sen anteeksi, kun huomasin, miten kauhistuttava kuolemanpelko sen kirjan päähenkilöillä oli.

Jokainen yksityisyyttään varjeleva itsensä ilmaisija haastaa kaltaiseni avomielisen blogikirjoittajan. Mutta miltä suojaavat peitenimet? Uskooko niin sanottua todellista elämäänsä piilotteleva kirjailija oman fiktionsa harhaan? Kuvitteleeko hän itse kirjoittavansa jostakusta muusta kuin itsestään, kun antaa henkilölleen toisen nimen, laittaa hänet kokemaan kuvitteellisia elämänkäänteitä tai asuttaa häntä vieraassa osoitteessa? Vai kuvitteleeko hän muiden uskovan niin? Luuleeko hän joutuvansa tekemään tiliä jollekulle? Tulevansa lokeroiduksi johonkin ahtaaseen, joka ei näytä sittenkään häneltä itseltään?

Kaikki peitetarinat ontuvat. Eikö juuri niistä lauseista, joilla yritetään peittää selvittämättömiä tunteita, elämänpelkoa ja häpeää, valu vuolaana kuulijaa kohti nimenomaan se puhujan piilottama tunne? Sen tietävät ne, jotka eivät rivienvälien pelossa koskaan tartu kynään. Miten paljon enemmän tässä maailmassa kirjoitettaisiinkaan, jos kukaan ei olisi kenenkään äiti tai isä tai lapsi tai vaimo tai mies tai sisar tai veli tai naapuri.

Kirjailija, joka sanoo aukovansa elämän suurta mysteeriä ja itselleen vierasta maailmaa, yrittää etäännyttää itsestään sen, mikä on häntä itseään. Minusta se on sääli, koska samalla hän tulee sanoneeksi itseään ja lukijaansa kapeammaksi kuin he kumpikaan ovat. Eivät murhamiehistä kirjoittavat tee analyysiä murhamiesten sieluista, vaan omasta tuhovoimastaan ja siitä pahasta, minkä kohteeksi ovat itse joutuneet. Minussa ja sinussa ovat kaikki Raskolnikovista lady Chatterleyn rakastajaan. Vaikka kuvailisin esihistoriallisella ajalla elänyttä puolivilliä lapsipoloa juurta imeskelemässä, tiedän hänen yksinäisen ja turvattoman nälkänsä omasta takaa.

Minua harmittavat puhujat, jotka siteeraavat jotakuta toista. Uskovaisten kesken lainatuin on Raamattu, mutta varsinkin papit kertovat mielellään, minkä kirjan ovat juuri lukeneet ja poimivat sieltä puheensa painikkeeksi ajatuksen, kaksi. Sen jälkeen he usein vesittävät kiteytyksen, jonka taitava kirjoittaja on onnistunut luomaan, mutta antavat ymmärtää, että lainausmerkki on jo kiinni ja nyt puhuvat he itse.

Minulle sitaattien kaihtamisesta on tullut naurettavan määrätietoinen taitolaji. En halua siteerata ketään. Siteeraaminen antaa minusta ymmärtää kuin sen jälkeen puhumassani puhuisin minä itse, omaa ainutkertaista ajatustani. En usko sellaiseen. Kaikki mitä sanon on lainaa. Puhtaimmillaan siteeraan elämää kertomalla siitä juuri niin kuin sen itse näen.

Place des Victoires

Sanon aina: en ole matkustanut paljon. En ole ollut vaihto-oppilaana. En ole käynyt Interraililla. Opinnot tai työ eivät ole vieneet minua ulkomaille. Lapsiperheenä lomailimme vain kotimaassa.

Ensimmäisen passin hankin 40-vuotiaana. Esittelin matkakumppaneilleni itseäni satumaisena harvinaisuutena edestä ja takaa, kun käytin sitä ensimmäisen kerran Vaalimaan tullissa matkallani tsaarin kaupunkiin.

Toisaalta olen tuskin toiselle kymmenelle ehtineenä lähtenyt vanhemmilleni ilmoittamatta isonveljeni kanssa Upsalaan, josta minun ymmärrykseni mukaan tiesimme vain, että se on Ruotsissa ja että sisaremme Maija asuu siellä. Nukuimme rähjäisessä laivassa kansituolien alla makuupussissa. Upsalan opiskelijakorttelin kapakassa Risto tilasi sujuvalla ruotsilla juotavaa: "Yks juise." Olen ylittänyt lossilla Muonionjoen parhaina sunnuntaina kymmeniä kertoja peräjälkeen, miten kauan isältä nyt meni Karesuvannon kirkossa saarnatessa. Kemin kaupungin läpi olen ajanut samaisen saarnamiehen kyydissä taunuksella, jossa ei ollut jarruja. Hytölän kylältä Konnevedelle olen istunut vain yhdellä pakaralla, kun toiseen oli pistänyt hangon piikki. Kempele, Kärsämäki, Sumiainen ja Suolahti ovat jääneet niiltä matkoilta mieleen.

Niiltäkö ajoin vai mistä minuun on pesiytynyt tarve muistaa se, mitä lukee suuntaviitoissa? Ennemmin kuin häkellyttävistä määränpäistä haluaisin puhua kaduista, vesireiteistä tai rautateistä, jotka niihin vievät, tunnelmasta, joka muuttuu kesken korttelin, asemien merkkiäänistä, joita Mikko laulaa vielä viikkojen päästä, saapumisen ja lähtemisen lumosta.

Pariisista haluan kertoa Place des Victoiresista, Voittojen aukiosta, pienestä harmaasta kapeiden katujen risteyskohdasta, joka kohta helteiseksi käyvän sunnuntain aamuna on viileä ja hiljainen ja tarjoaa monta suuntaa, joihin lähteä. Meidän ei pitäisi lähteä sitä kapeaa, kaartuvaa kujaa pitkin, jota tekisi mieli, ja siksi valitsemme juuri sen. Se vie meidät vielä pienemmälle aukiolle, jolla on kirkko, jossa ihmiset rukoilevat. Vieriviereen kiinnitetyissä seinälaatoissa he kiittävät äitiään Mariaa ja pyhää kotikirkkoaan menestymisestään elämän eri aloilla. Suuriin kynttelikköihin he ovat sytyttäneet kynttilöitä Pyhälle Jeesus-lapsen Teresalle ja jopa hänen vanhemmilleen, ammoin kuolleille, suloisen tyttärensä nuorena menettäneille ranskalaisvanhemmille, jotka näin jälkijunassa ja harmillisesti siitä mitään tietämättä ovat saamassa itsekin autuaiden pyhien arvon. Mistään paitsi portailla istuvasta kerjäläisestä ei arvaisi, että kirkossa palavat valot ja ystävällisesti hymyilevät ihmiset kulkevat penkkien, tuolirivien ja sivualttareiden väleissä osallistuakseen kohta messuun, jota nunnankaapuun pukeutunut nainen valmistelee alttarilla.

Yritän sanoa: kaikenlaista tapahtuu koko ajan, vaikka sitä ei näe. Vaikka kokonainen sukupolvi kerrallaan näyttää olevan joko liian vanha kokeakseen asioita kaikin aistein tai liian nuori ymmärtääkseen iättömyyden sanelemia vivahteita, aina on niitä, jotka jo kohta jossakin kertovat, millaisia pyhiä yksinäisiä kokemuksia heille ovat tarjonneet tilanteet, joista heidän ei ole kuviteltu ymmärtäneen mitään.

Kun Montmartren kukkulan turistikadut täyttyvät sorinasta ja Sacré-Coeurin kirkossa kuljetaan turhautuneen järjestysmiehen viitoittamassa jonossa, takakadulla vain korttelin päässä seisomme Mikon kanssa kahdestaan täydessä hiljaisuudessa ja katselemme Pariisin viimeistä viinirinnettä, pientä vihreää aurinkoista kaistaletta rypäleitä nuokkuvine köynnöksineen.

Entisen kotikaupunkini, pahoin parjatun Espoon, 550-vuotisjuhlaan juuri valmiiksi saatuun kirjaan olen kirjoittanut kolmevuotiaasta Elsa Linneasta, josta en tiedä muuta kuin hänen pienen hautakivensä Espoon tuomiokirkon kupeessa. Katselen Elsa Linnean kanssa menneitä vuosisatoja kirkon vieressä poimuilevan joen sillalta. Vesi on liikkeessä, ja ihmettelemme, pakkoko sen puron on olla niin suuri, kunhan se vain jatkaa matkaa. Niin lyhyt kuin oli Elsa Linnean elämä, on lopulta jokaisen aika. Ei joen kulusta voi tietää enempää kuin sen, mikä sillalta juuri nyt näkyy.

Mikä menneestä otettaisiin, Elsa Linnea? Minkä annettaisiin jäädä?

Jätetään se, mikä rajaa ulos, holhoaa tai määrittelee yläpuolelta, minä sanon.

Pidetään se, mikä virtaa, sanoo Elsa Linnea.

Elokuinen kiiltomato

Ensimmäisinä lomanjälkeisinä päivinä, kun Mikko on lähtenyt Sturenkadulle, olen joutunut merkilliseen yksinolon tuomaan sisäistyneeseen tilaan. Ajatus ja asento ovat yhtäkkiä täysin vapaat, mutta samalla tarpeettomuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden vaatteessa. Tietoisena siitä, että tämä on todempi tosi kuin ainaisen yhdessäolon mutkaton ja joskus tukahduttavaksi saakka kiinteä totuus, kuulostelen sitä kuin vanhaa tuttua. ”Yhteisiä vuosia voi olla kaksikymmentä, kymmenen tai viisi, mutta ihan yhtä hyvin vain yksi”, sanoo Mikko, kun läpimärkinä kierrämme illalla läpimärkää Malmin lentokenttää, jolta nousee yksi ainoa kone sadetta päin.

Yksinäisyydessä minua hämmentää turvallisuus, jota yhtäkkiä tunnen. Jos entisessä kodissani Espoon korkeimmalla paikalla putosin muumiomaiseen äänettömyyteen, koskemattomien hankien keskelle moneksi päiväksi ja ajattelin, ettei tule koskaan muuta ja että tänne erakoidun odottamaan elokuun öiden kiiltomatoa kivelle, nyt olen kaiken muutoksenpelon keskellä paljon levollisempi. Kuin Mikon vankkumaton läheisyys vakuuttaisi voimaansa vielä senkin jälkeen, kun Mikkoa ei enää ole.

Mikko on kiihkeä kireyteen saakka ja innokas niin että manialta maistuu, mutta avoin hän on kaikkine tunteineen sellaisella voimalla, etten voi kuin hengästyä. Niin avoin hän on jopa salaisuuksiaan säilyttäessään tai varsinaista tunnettaan kätkiessään, että katselen hänessä ihmisen ruotoa ja rankaa paljaammin kuin kenessäkään muussa. Ja entä minä itse. Kaikenlaista minussa kuljeksivaa ja käsistäni syntyvää Mikko on saanut panna pinoon ja kysyä, vieläkö aiot lisää tätä lajia vai uskaltaisitko vihdoin viimein muuta.

Minua hämmentävät mahdollisuudet, jotka yhä ovat, mutta joita en uskalla tai näe tarpeelliseksi tavoitella. Niin kuin kaikkien tyhjiksi käyneiden päässä kulkevat minussakin ajatukset siitä, mitä kaikkea voisi, jos vain ottaisi asiakseen. Mutta jos johonkin tartun, tunnen kohta ulkopuolisuutta. Muut ovat tarttuneet siihen jo, ja miten itsetietoisella kädellä.

Ja sitten lopulta ihmettelen löytämisen hitautta ja haurautta. Kuka sileäihoinen tietää, mitä ryppyjä kantava on nähnyt?

Tuija lähettää aamun ajatuksen: "Jotkut ajattelevat, että asiaan pitäytyminen tekee ihmisestä vahvan. Toisinaan se merkitsee irti päästämistä."

Terveisiä pergolasta

Tapanilassa rakennetaan. Tapanilassa vaihdetaan märkiä puruja, kattoruoteita ja vuorilautoja, suoristetaan littaan länähtäneitä taloja, kaivetaan salaojaputkia, maalataan ja naputetaan ja harotaan epätietoisina päätä. Tapanilalaiset ovat vasara kourassa koko ajan. Kesäillassa sirkkeli soi.

Kesän mittaan valmistunut pergola on Tapanilan työmaat pienoiskoossa. Hanketta on valmisteltu hartaasti, mielikuvissa jo vuosikaudet. Paperille piirrän ensimmäisen aikeen heinäkuussa 2007, kun tuskin olemme taloon muuttaneet. "Lentävähiuksinen runoilija kuumakkonsa kanssa grillipergolan puolikkaassa", lukee kuvan vieressä. Tuomas hahmottelee virallista piirustusta sähköiseen muotoon huhtikuulla.

Ensin kaivetaan kuoppa. Ei, paikka ei ole hyvä. Siirretään vähän. Tuomas kaivaa lisää. Pihan nurkkaan kertyy nurmimatosta ja mullasta vuori. Alkaa sataa. Käsipelillä betonin sotkeminen tekee Tuomaksen selän kipeäksi. Huh huh. Oliko se piirustus varmasti hyvä? Ettei vain ollut liian massiivinen? Tai liian avoin? Tai liian suljettu? Milloin tämä sade loppuu? Miten syvään ne kulmatolpat pitää valaa? Ja tuleeko siitä sellainen kuin pitää?

En tiedä, sanoo Tuomas. Tämä on mun ensimmäinen pergola.

Sitten nousevat kulmapuut. Herraisä nähköön, noin korkea! Katselemme ikkunasta silmät ymmyrkäisinä. Älkääs hätäilkö, Tuomas sanoo. Kepeissä on vielä senttejä liikaa. Sitten alkaa sataa. Sade ei ihan hevin lopu tai ainakin sitä on tarjolla aina silloin, kun Tuomas ei ole seulomassa uimarantojen hiekasta roskia.

Lopulta nousee komeasti lovettuun koloonsa kuningaspalkki, se, jonka varaan vähän myöhemmin lovetaan kattoparrut, ne, joiden lomasta nyt katselemme öistä taivasta. Se on juhlallinen hetki. Tuomaksen pitää nostaa se paikalleen monta kertaa, että ehdin saada kuvan.

Kivestäkö tehdään lattia vai puusta? Kuinka monta pystypuuta milläkin sivulla? Tuleeko tarpeeksi tukeva ilman kulmatukia? Monenlaisesta väännetään korvienväli kiemuralla. Ja kun sitten puinen lattia juuri ennen naapurin Nikon rippijuhlia saadaan paikalleen, näyttää somasti sijoilleen asettunut piilopirtti tanssilavalta. Huh. Kyllä se siitä ensi kesänä, kun saadaan tumma väri pintaan, lohduttelee Mikko.

Takaseinässä ovat ensi istunnolla vain poikkiparrut. Pystypuita lojuu jokunen maassa. Minua mietityttää viimeiseen saakka tasaisista väleistä rakentuva seinä. Häkkihän siitä tulee ja toistaa harmillisesti takana olevan aidan teemaa. Siispä muunnelma ja uusi rytmi. Japanilaista vaikutelmaa saadaan sarjoittamalla uudelleen, 3 - 4 - 3.

Minkä teet, tee niin kuin Herralle. Hartaudesta ei ole tässä urakassa ollut puute, ja melkoisen pyhä on sekin hetki, kun takaseinän puut juuri ennen Mikon juhlaa ovat lopulta paikallaan ja istumme kolmisin olohuoneessa, Tuomas, Mikko ja minä. Emme tahdo saada sanaa suusta.

En tiedä, millaista on astua ensimmäistä kertaa vastavalmistuneeseen omaan taloon. Mutta tiedän, miltä tuntuu astua vastavalmistuneeseen pergolaan.

Al fresco

Pergola on valmis. Vain ensi kevääksi jäävä maastouttava pintakäsittely puuttuu. Ensimmäisen kerran istumme juhlallisella joukolla heinäkuun lopun pimeässä illassa. Nuoriso on tullut suunnittelemaan Mikon urheilukisoja. Pihavalot valaisevat röyhyäviä kasveja. Siili kuopsuttaa korvallistaan kotipensaassaan ja kävelee muina miehinä nurmikon poikki. Lepakko lentää Kuoppatien valoja päin.

Sitten jatkuvat tämän kesän loputtomilta tuntuvat sateet. Mutta heti, kun kuiva päivä alkaa hämärtyä, sanoo Mikko: Istutaanko tänään pergolassa? Minä olen tunnustelevinani sään kylmyyttä: Eikö lasikuisti olisi parempi? Mutta kun vedän vaatetta niskaan ja kääriydyn vilttiin pergolan penkille, tuoksut, äänet ja ulon pyörryttävä lemu työntyvät tajuntaan.

Kirjasta, siitä Al fresco -nimisestä, katselemme eteläisten maiden pergoloita, kuisteja, ulos miltei rajavyöhykkeettä aukeavia olohuoneita. Ihan iholla tuntuu kuuman päivän jälkeinen pehmeä yö. Soittavatko peräti kaskaat? Mutta kun kävelemme kylmänkostean nurmikon poikki sisään, ajattelemme yksissä tuumin, että mitä siitä. Tehdään tästä ympärivuotinen elämäntapa: kerran viikossa, kerran kuussa ilta pergolassa. Vällyn allahan tarkenee vaikka rekikyydin viimassa.

Ennen kuin pergolan nurkalle istutetut villiviinit peittävät pergolan katon, katselemme sen kattoparrujen läpi pilvien liikettä, yön tähtiä. "Pidetään aina paljaana katseluaukko", ehdottaa talon seinän villiviiniä jatkuvasti kurittava Mikko. Se on vähän sama kuin se, minkä vuosi sitten kirjoitin Mikon syntymäpäiväkorttiin: "Ei päästetä pitkäksi kodin ja paratiisin välimatkaa."

Alkava syksy koettelee meitä kumpaakin. Miten selvitä töistä? Miten säilyttää mieli? Varjeltuvatko voimat? Jaksaako antaa ja ottaa vastaan? Ja kaiken pohjalla on koko ajan vääjäämätön virta: Miten kauan tätä kestää?

Kun melkein hetken mielijohteesta istumme alas ja ostamme lennot Pariisiin elokuun viimeiselle viikolle, Reetta sanoo: Te matkustelette aika lailla. Mihin minä: Nyt on sellainen olo, että elämästä on tehtävä tiivistelmää.

Heinäkuinen ilta

Kävelemme aamulla vähin puhein Meilahteen urologian poliklinikalle. Nuori lääkäri osoittaa minulle huoneessa ovensuun paikkaa. Verikokeen tuloksia käydään läpi hemoglobiinista, senkasta alkaen. Mikko innostuu kommentoimaan niistä ensimmäistä. Se ei ole koskaan ollut noin alhainen.

Mutta tietenkin meitä kiinnostaa vain PSA. Aggressiivista tautia sairastaneella Hannu Taviolla se on laskenut pelkällä Casodex-kuurilla kolmessa kuukaudessa mittaamattomiin. Mikolla se on yhdeksän kuukauden Casodexin ja rajuimman mahdollisen sädehoidon jälkeen 6,1. Lääkärin mukaan se on kuitenkin "oikein hyvä" - lokakuisen yli kolmenkymmenenkuuden ja helmikuisen kahdeksantoista matkassa suunta on "selvästi alaspäin". Ihan turhilta tuntuvat Mikon kuvailut pissa- ja kakkavaivoistaan. Eikö noita nyt riitä kenelle tahansa. Olennaisimmalta tuntuu se, mikä ei ole lahjottavissa, vaikka mitä sekään lopulta kertoo. Toisille yli kuuden yltävä PSA on kuoleman enne. Meidän pitäisi pitää sitä edes hetkellisenä parantumisena.

Edellisenä iltana Mikko on istunut työpöytäni vieressä. "Minun tekisi mieli sanoa kysyville, että kyllä, olen kuolemansairas. Ja sinä, sinä olet kuolemansairas, ja sinä. Kaikki täällä ovat kuolemansairaita, milloin hyvänsä sen kourissa." Niin kuin Reetta, joka Jämsästä Tampereelle polkiessaan kaatuu rekan imuun ja takana tuleva auto melkein ajaa yli. Tai niin kuin Matti, jonka kuolemasta luemme keskiviikkona lehdestä.

Mikko menee Matin kuolemasta tolaltaan. Yritän keventää mihinkään kykenemätöntä tunnelmaamme ja pyydän Mikkoa lukemaan ääneen Monet'n puutarhaa. Leukoijia siinä tarinassa on ja atsaleoja ja monia varjon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Kurjenmiekat nousevat suurina mättäinä lammen rannasta, ja taidehistoriaan maalattuja lumpeita hoitaa yksi puutarhuri päätyönään joka ainoa päivä. Mutta juuri sen luvun lopussa Monet eräänä yksinäisenä päivänä kuolee. Mikko nieleskelee ja pitää tauon, kunnes saa lopulta vaivoin luetuksi, miten Monet'n työvaatteisiin pukeutuneet puutarhurit kuljettavat hänen ruumiinsa kärryssä Givernyn kylän läpi, ja mustan ruumisvaatteen sijaan hänen arkkunsa päällä on kukikas kangas.

Kun keskiviikon ja torstain välisenä yönä istumme keskeneräisessä pergolassa penkinjalat soraan upoten, näen vain jaloangervojen tanakat lyhdyt. Hyvä ihme mikä valo.

Päiväpesu

Ystäväni Martti, kivitohtori, jää eläkkeelle. Sen kunniaksi hän järjestää talkoot. Pesemme arvokkaalla porukalla Tuomiokirkon portaat. Päivä on onneksi helteinen, paloruiskun suihku ei haittaa, mutta hikikin tulee.

Huomaan siinä kaupunkilian lisäksi huuhtovani muistojani ylipäätään. Näillä portailla olen tasannut pituuseroa suudellessa ja näillä tullut jätetyksi. Näitä olen noussut kiihdyttäviin kohtaamisiin kappelin varttikirkoissa ja tapulin nuortenilloissa ja näiden ohi kävellyt oppikouluvuosina vähintään kahdesti päivässä, Katajanokalta Töölöön ja takaisin. Opiskeluaikana olen näillä portailla imettänyt lasta ja työntänyt toiselle sämpylää suuhun.

Viimeiset viikot ovat koetelleet mieltä. Kaksi ja puoli vuotta vuoroaan odottanut uusperhekirja on vihdoin valmistumassa, ja millaisena terapeuttina se on toiminut! Teorian ei ole tarvinnut kaukaa käytäntöä hakea. Itsessäni ja muissa olen ihmetellyt keskeneräisyyttä, umpeutumistaan odottavien polkujen määrää ja tunteita, hyvänen aika. En lakkaa ihmettelemästä, miten voimakkaita ne ovat ja miten heittävät syrjälleen tuon tuosta.

Niinpä huomaan siinä jäävuoren mukana Viipurista saakka vaeltanutta viborgiittia harjatessani harjaavani kuonaa sieltä ja täältä. Mitä kovemmin painan, sitä enemmän irtoaa. Musta vesi valuu portaalta toiselle, ja kivien raoista vyöryy vuosien tahmaa. Mutta tuleeko puhdasta? Onko minussa sellaista, mihin ei pysty mikään?

Kun kävelen vaatteet märkinä harja kädessä autolle, kuumottaa aurinko selkää keltaisten talojen välissä. Soitan Mikolle Tampereelle. Siellä hän vielä huomenna, kolmatta päivää, kerää arkiston aarteita Tampereen nuorisotyön historiaa varten. Illalla hän on saunan oven ikkunasta katsellut Längelmävettä ja nukkunut sen päälle heräilemättä.

Juuri tästä syystä elämä on niin vaikeaa: koskaan ei tiedä, mitä kohta tulee. Kun on juuri ehtinyt oloutua siihen mitä on, alkaakin jo kokonaan toinen. Mutta se selittää myös sen, miten perin juurin ahdistunein mielin jotakin asiaa käänneltyään saattaakin yhtäkkiä olla ihan hyvillä mielin, niin kuin nyt. Pitäisi vain lakata laskemasta aina sitä, minkä odottaa kääntyvän parempaan. Kohtahan se joka tapauksessa kääntyy.

Lasken siis hyvistä päällimmäiset: Rivit, jotka olen tänään sittenkin kirjoittanut. Valo, joka siivilöityy kastanjan lehtien läpi. Erossa olemisen nostattama ikävä. Yksinäisyyden rauha. Tuomas, joka valaa pergolan tolpanpaikat.

Mitä siitä, että wisteria käpristää lehtiään. On pakko mennä Italiaan katsomaan sen serkkuja paikan päälle.

Tyyntyvä sydän

Vantaanjoen vartta Pakilan siirtolapuutarhaan 25.5.

Lakataan kuolemasta, oppitunti 1

Olemme, toistaiseksi, päättäneet lakata kuolemasta. Näin yksinkertaista se on: ruvetaan elämään.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että puhutaan elokuusta kuin se olisi jo lähellä tai ensi huhtikuusta kuin se ilman muuta tulisi. Mietitään, mihin rahat riittävät ja puhutaan siitä, mikä toteutetaan nyt, mikä ensi vuonna. Se, mihin päivän tunnit käytämme, on puheena usein, ja rohkeasti mietimme, mitä muuta voisimme tehdä kuin tätä, mihin aika nyt menee.

Kahden vuoden päässä tai sitä kauempana olevasta emme puhu. Se juuri on elämään ryhtymistä. Pitkien kaarten suunnittelijat putoavat surkeasti siitä, mikä on juuri nyt.

Mitään merkittävää

Mitä haluaisit elämässä muuttaa? kysyy Pia. Työn, minä sanon. Kuinka moni ei sanoisi, ja toisaalta, miten hämmästyttävän vapaa olen tekemään monenlaisia töitä, kadehdittavasti oman mieleni mukaan. Mutta haluaisin keskittyä, katsoa tarkemmin.

Kun sunnuntaiaamuna viivyttelemme Mikon kanssa sängyssä, katselemme, miten hevoskastanja hyytävästä kylmyydestä huolimatta sytyttelee soihtujaan. "Nuorempana", sanoo Mikko, "luulin olevani nousussa kohti jotakin merkittävää". "Nyt en edes kaipaa sitä. Nyt parasta on se, että ollaan ja viivytään tässä, mennään keittämään aamukahvi, kaivetaan pihaa."

Kun aikoinaan huomasin, että kauas valoaan heittävän majakan sijaan olenkin ennemmin kaira, joka tekee kapoista reittiä jonnekin uumeneen, häpesin supistuvaa maailmaani. En ollut enää kaikesta kiinnostunut. En osannut enkä jaksanut ottaa kantaa. Mitä edes mielipiteistä. Ennemmin kuulostelin ja nyökkäsin, jos tunnistin jotakin tuttua. Yhä harvemmille asioille puistin määrätietoisesti päätä.

Lehtien lukemisesta tuli niihin aikoihin velvollisuus. Syyllistin itseni, kun edes kirjat eivät maistuneet tai kun musiikin kokonaiset genret pysyivät tuntemattomina. Jos teatteriin menin, elämykseksi riitti katsella, millaista on, näyttämöllä tai katsomossa. Kumpikin oli yhtä täyttä elämää. Toisille oli tärkeää, mitä pannaan päälle, mitkä kukat parvekelaatikkoon ja mistä kansakunta nyt kohisee. Pitäisi minunkin, ymmärsin minä, mutta ei tehnyt mieli. Päivä meni odotellessa, tuleeko kiiltomato illalla samalle kivelle hohtelemaan.

Nyt olen lakannut häpeämästä. Vielä minua sentään kiihdyttävät kuvat, pyhät ja pahat. Vielä kävelen vanhojen kaupunkien katuja ja katselen oliivilehtojen yli. Vielä odotan wisteriaan kukkaa (kahdeksan vuoden päästä se ehkä sen tekee) ja elokuun lämpimiä öitä.

Miten piirtyy tänä kesänä lasikuistin paperiverhoon villiviinin lehden varjo? Syödäänkö Joonan kanssa välipalaleipiä ruusulautaselta? Kestääkö selkä nostella pihan kiviä? Kirjoitetaanko iltaa myöten vai lämmitetäänkö sauna?

Hiekkaa jaloilla

Kesäisessä aamuauringossa istumme aamutakkisillamme pihassa. Mikko lukee ääneen Monet'n puutarhaa, Givernyn vuodenaikoja. Monet ei siemenen sanelemaa kunnioita. Hän panee puun, sipulin, mukulan ja siemenen toteuttamaan juuri sitä, mitä haluaa nähdä. Minäkin olen viikko, pari sitten katkonut viime syksynä istutettujen pensaiden oksat haaroittumisen toivossa. Karsiminen, hämmästyttävää kyllä, tekee tanakaksi ja reheväksi, ja kuivuminen pakottaa hedelmöimään erityisellä vimmalla. Hiekkaa jaloilleen saanut kuusi kukki kaksi kesää latva punaisena Pikkulinnuntien pihan perällä, kolmantena se oli jo vainaa.

Minua kiihdyttää tämä siemenelleen uskollisuus oikeastaan myös siksi, että olen ajatellut vanhenemista. Varhaiset vaihdevuodet ovat saaneet minut miettimään sitä jo vuosia sitten. Hämmentyneenä olen kuunnellut viisikymppisten naisten narinaa kuukautisistaan, kun en itse ole vuosiin vuotanut. Katseeni mittaa vyötärölle jääneitä ja yhä kertyviä kiloja, joista en näytä enää pääsevän eroon. Kun yritän oppia uutta, pää on hatara ja joudun palaamaan tiedonlähteelle monta kertaa. Kasvoissa näen merkit, joiden tiedän tulleen jäädäkseen ja joista toisten kohdalla olen jo kauan sitten lukenut iän vääjäämätöntä kieltä. Kämmenselkää pilkuttaa vuosien kuorman pigmentti.

Minulle on turha puhua sen enempää näennäisestä nuorekkuudesta kuin viisaasta vanhuudestakaan. Se, joka on kohdannut suorituskykynsä rajat, tietää, mistä puhun. Kokonainen lista on asioita, joita en kykene enää koskaan. Vaikka se myös vapauttaa - mahdottomaksi käyneen voi vihdoinkin jättää sikseen - tarkoittaa se myös oman moninaisuuden rönsyjen hautaamista.

Ja miten merkillistä: sydän tuntuu laajenevan, mutta ruumis asettaa rajat. Hyvinkin nukkuneena on pakotettava itsensä aamulla sängystä, niin jäykät ovat nivelet. Lukulasit ovat aina hukassa. Avuttomana tartun milloin istutuslapioon, milloin kaulimeen, ja tajuan, etten jaksa enää niin kuin ennen. Koneen ääressä tuijotan ikkunasta pihalle saamatta sanaakaan ruutuun.

Onko puolitehoisella oikeutta olla? Suostunko siihen, etten saakaan aikaan? Onko lupa odottaa muilta ymmärrystä sille, että olen hitaampi, väsyneempi, kyvyttömämpi? Miksi nuoren, joka voisi mitä tahansa mutta ei saamattomuuttaan tee, on niin helppo moittia vanhaa, joka tekisi kyllä, jos vain jaksaisi?

Pitkään ajattelin, että kohta ei onneksi tarvitse enää jaksaa. Vaikka olen tehnyt työtöitä vasta reilut kymmenen vuotta, en enää tiedä, mitä tekisin ja mistä vielä innostuisin. Hätkähdin, kun pari päivää sitten sanoin ääneen: En ole vielä edes puolivälissä. Pääni on kuin kiinalaisella, joka tietää, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Eikä sekään niin kovin tärkeää ole.

Saneleva siemen

Minua ihmetytti, kun äiti kasvatti pation reunapuuta pitkin Flammentanzia, vaikeasti talven yli selviytyvää ja vain lyhyen hetken kukkivaa köynnösruusua. Se oli vaivalloinen kerätä rullalle talvisuojan alle ja näytti keväällä kummalliselta rohjakkeelta, kun äiti solmi sen oksia narunpätkillä ristikkoon. Kun se alkoi tehdä nuppuja, äidin tärkeimpiä kuulumisia oli kertoa niiden paisumisesta, ja kun se oli kukassa, ajoin aina kuuliaisesti sitä katsomaan.

Minusta se ei ollut kasvattamisen väärti niin kuin ei toista tolppaa kiertävä clematiskaan, joka syystä tai toisesta huonosti viihtyvänä teki kyllä kukkiaan, mutta jätti oksiston sekavan syherön peittämättä vihreään. Vasta Leenalta, jumaluusoppineelta puutarhurilta, opin, ettei kasvin kauneudessa tärkeintä ole se, miten hyvin se miellyttää katsojansa silmää, vaan miten vapaasti se on sellainen kuin sen luontoon kuuluu. Työhuoneen ikkunalla Leenalla oli kukkansa aikaa sitten kuihduttanut orkidea. Katso nyt miten kaunis, Leena sanoi. Sileän, kiiltävän lehden alta työntyivät osin kuivettuneet ilmajuurten lonkerot, ne, joiden tarpeellisuudesta kukkakauppiaan pitää sisäsiisteille ihmisille huomauttaa, etteivät saksisi niitä pois.

Kauneus on kokonaista, sitä, että mitään ei ole typistetty tai taivutettu taakse tai piilotettu keinotekoisen rihkaman alle. Juuri se mikä työntää harmaita sykeröitään kukkivan vaahteran vihreään, tekee vaahteran vihreästä sen, mitä se on.

Olen kuullut elämässäni monenlaista ja monenlaista lukenut, olen saanut ja menettänyt ja maksanut oppirahoja siitä ja tuosta, mutta kukaan tai mikään ei ole minua niin opettanut kuin siemenensä sanelemalle laadulle uskollinen kasvi. Mikon kanssa olemme juuri sitoutuneet opettelemaan sen kaltaisuutta.

"Kun palaamme kiireettä Pariisin lähikylien kautta", kirjoitin Mikolle, "ajattelemme: tänne pitää tulla uudelleen. Ja kuitenkin tiedämme, ettemme enää koskaan palaa, niin kuin emme palaa Stiaan vievälle tielle, emme La Vernan vuorelle, emme Casanuovan viheriöille, emme ehkä edes Portofinoon tai Mentonin rinteille. Mutta mitä olemme nähneet, jää meihin sitä varmemmin, mitä enemmän siitä puhumme ja haikeammin sitä ikävöimme. Sinun kanssasi, rakkaani, olen nähnyt elämäni kauneimmat maisemat. Kauneinta on ollut saada katsella sitä, mitä itse olet."

Myöhäisen iltapäivän aurinko

Kun on juuri tavattu, on helppo kysyä ja kertoa, mitä kuuluu. Otitko sen ruskean vai vihreän puseron? Otin vihreän. Joko olet päässyt sen iäti keskeneräisen uusperhekirjan alkuun? Ensi viikolla, ensi viikolla! Tuletteko perjantaina vai lauantaina? Lauantai on parempi.

Mutta kun ei ole pitkään aikaan tavattu, ei tiedä, mitä toiselle sanoa. Pienet asiat ovat viikkojen ja kuukausien, ehkä vuosienkin, jälkeen liian pieniä, eikä suurista saa ensi kysymällä puhuneeksi. Kun minulle soittaa täti pohjoisesta ja sanoo minun niin olleen viime päivät hänen mielessään, tulee karhea olo ja mietin, kenet kaikki minä puolestani olen unohtanut, hänetkin, hyvänen aika. Ja kun hän kysyy, mitä minulle kuuluu, menee hetki ennen kuin osaan vastata.

Minulle kuuluu huonoa ja hyvää, minä sanon.
Sellaistahan se meillä ihmisillä on, sanoo täti.

Ihmisen elämää on Fallkullan pellon takana iltapilven alta hohtava vaalea kaistale, kevään taivas. Ihmisen elämää on pitkästä aikaa ennen minua herännyt Mikko, joka istuu alhaalla lehden ääressä ja sanoo väsyneesti: Ei tästä mitään tule.

Sädehoito on nyt kutakuinkin puolivälissä. Oireet ovat sitä mitä luvattiinkin. Vessan on syytä olla lähellä. Pahinta on kuitenkin se, miten matalaksi käy Mikon mieli. Ja ihaninta se, miten pieni sen nostaa: yllättävä puhelinsoitto, valmiiksi saatu työn alla olevan tutkimuksen sivu, hien nostava kävelylenkki.

EMMAn impressionisteista, joita käymme Tuijan ja Mikon kanssa katsomassa, minulla on mielessä oikeastaan vain yksi, Ellen Thesleffin sisäpihan pergolassa istuva nainen. Kuva on kauttaaltaan violetti, wisterian-sininen. Mistä ihmeestä tiedän, mutta aivan varma olen, että pihaan paistaa myöhäisen iltapäivän lempeä aurinko.

Maaliskuun alku

Maaliskuun ensimmäisenä Anna-Maija herää jo Ceciliassa, uudessa kodissaan. Illalla hän on ehtinyt katsoa ympärilleen ja sanoa kymmenen kertaa: "Kyllä täällä on kaunista! Aivan ihanaa!" ja sata kertaa: "Oikein hyvä, oikein hyvä." Minä laitan sähköpostia ja tekstiviestiä sinne tänne ja saan muutaman vastauksenkin. Ystävärinkiä kootaan, mutta kävijäaikataulu repsottaa pahan kerran.

Lähdemme Tampereelle jo aamusta ja käymme Tuijan kanssa läpi vielä auki olevia asioita. Jäämme yöksi, ja maaliskuun toisena katsomme Reetan ja Elsan kanssa nätyläisten Reviisorin. Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino, aloittavat he. Laurilla on hehkuvan vilpittömät kasvot.

Maaliskuun kolmantena ajan vuoreksi kasvaneen työröykkiön alta Ceciliaan puoli viideksi. Avuliaita ystäviä on ainakin kuusi. Seurustellaan Anna-Maijan kanssa ja täytetään kalenteria. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat jollakin tolalla, mutta ihan joka päivälle ei riitä kävijöitä. Kalenterissani ne jäävät aukkoina ammottamaan ja ymmärrän, että tavalla tai toisella ne on pakko hoitaa. Kolmas viikko kumottaa kävijöistä tyhjyyttään. Työnnän sen vielä tuonnemmas.

Iltapäivällä ennen Anna-Maijan asiaa Lotta soittaa ja arvelee lapsiveden hulahtelevan. Koska supistuksia ei kummemmin ole, hän lähtee Joonan kanssa leikkipuistoon. Kun olen Ceciliassa, Mikko heittää Lotan ja Antin Kätilöopistolle ja tulee Joonan kanssa Kuoppatielle.

Aino Maria syntyy kaksikymmentä vaille kaksi. Kun Joona seuraavana aamuna kerää unilelut punaiseen laukkuun ja viemme hänet perhehuoneeseen, Aino Maria katsoo silmät selällään eikä halua nukkua. Minulle tulee kirkkaita muistumia Naistenklinikan yläkerrosten ikkunoista, joista paistaa aurinko huoneeseen ja joiden takana on loputon kattomeri. Minkä ilon, minkä surun tämä uusi ihminen elämääni tuo, olen silloin ajatellut.

Kun pääsen koneen ääreen, teen päällimmäiset, mystiikkakeskustelun puffin Kirkko soikoon -liitettä varten, näkökulman pääsiäiseen seurakuntayhtymän intraan, Kirkko ja kaupungin Italia-jutun tarkistukset, Haapaniemen alustusta. Simo Paavilainen sanoo, ettei luterilaisuudessa ole mystiikkaa nimeksikään. "Luterilainen jumalanpalvelus on tasapainoisesti valaistussa tilassa pidetty saarna- ja yhteislaulutilaisuus." Illalla laittelen Erkin kuvia kehyksiin muistojuhlaa varten. Kaksikymmentäkuusi kuvaa eri vuosikymmeniltä ritirinnan, kokonainen tulva Erkkiä.

Maaliskuun kuudennen olen Kuortaneella. Lapuan hiippakunnan naisteologit juhlivat 20-vuotista pappeuttaan. Minut on pyydetty herättämään keskustelua uskon kielestä. Vielä tärkeämpää kuin sanoa toisin on sanoa vähemmän. Sanoa niin kuin tahtoisi itselleen sanottavan. Puhua vain sellaista, mikä on itselle totta. Kuortanejärvi aukeaa koivikon ja haavikon takana pyryssä vastarantaa vailla.

Tie on jäinen, kun Helena ajaa Eevaa, Outia ja minua Seinäjoelle junaan. Loman jälkeen häntä odottaa messu, johon piispa on väkisin pannut toimitusvuoroon hänet ja naisen kanssa alttarille suostumattoman työtoverin. Juuri se työtoveri on Helenan mielestä kuitenkin paras ja kannustavin.

Illalla olen jo Tampereella. Mikko poimii minut asemalta. Olematon edellisen yön uni pakottaa peiton alle Kangasalan urkutehtaaseen tehdyssä hotellissa, mutta kauan emme nuku. Aamulla olemme ylivireessä kumpikin, viemme Erkin kuvat Ilkkoon, sovimme viimeiset ja haemme flunssaiselta Reetalta ja Laurilta Rauhaniemen asunnon avaimen. Pispalan kirkolla olemme hyvissä ajoin. Kun seisomme parkkipaikalla, hautaustoimiston auto tuo Erkin.

Siunauspuheessaan Mikko selviää kaikkien niiden kohtien yli kunnialla, joissa ääni on kotona sortunut, mutta varsinaisia siunaussanoja hän ei tahdo saada loppuun. Määrätietoinen käsi valuttaa kuitenkin hiekkaa ristiksi kukkameren keskelle arkun kanteen.

Illalla olen kertonut meidän perheen hautajaisista, isän, äidin ja 17-vuotiaana kuolleen Juhon. Kaikki ne ovat olleet hyviä, onnellisia, reheviä päiviä, suoranaista elämän juhlaa kaiken käsittämättömän surun keskellä. "Ei meillä ikinä", sanoo perjantaita pelkäävä, perin juurin järkytetty Mikko. Mutta kun perjantai on illassa ja saattojoukon rakkaus pehmentänyt kaiken pelon, puhumme yhdessä, miten samanlainen kokemuksemme sittenkin on.

Lauantaina ajamme Ristisaareen mökille, Tuija, Sanna, Matti, Osmo, Lauri, Susanna, Mikko ja minä. Seisoksimme kädettöminä pihassa ja talvikylmissä huoneissa. Muistan yhtäkkiä Kotasuontien tyhjän asunnon. Olen juuri kantanut autoon viimeisetkin isän ja äidin kodin nyssäkät ja ollut vaikka mitä jaksavinani, mutta kun urakka on lopulta ohi, valun eteisen seinää pitkin lattialle istumaan ja itken ääneen.

Simolankadulla vietämme onnellisen iltapäivän ja illansuun. Kuljeskelemme raukeina yläkerrasta alakertaan, alakerrasta ylös, katselemme vanhoja valokuvia. Iltajunalla tulevat Anni ja Maiju. Sunnuntaina ovat kuolleiden kiitosta kuulemassa ja viimeisiin virsiin innostumassa kaikki paitsi Erkka.

Kun maanantaiaamuna yritän aloittaa työt, en tahdo osata lukea, en kirjoittaa. Kahteen työpuheluun vastailen hatarasti ja yritän tehdä muistiinpanoja, jotta muistaisin myöhemmin. Minua harmittaa kuukausipalkkaisen ymmärtämätön puhe palkkion suuruudesta, mutta olen onneksi oppinut ohittamaan sen antamatta periksi.

Pää on painava koko päivän, saan aikaiseksi vain jotakin sälää, raakatyötä. Mielessä kuljeskelevat automatkan puheet Annin ja Maijun kanssa, yhtäaikainen kykyni ja kyvyttömyyteni ymmärtää moninaisia tunteita ja halu päästä edes jossakin eteenpäin. Alkaneen viikon työjärkäleet puristavat kurkkua kasaan. Ihmettelen, josko minusta vielä johonkin on. Deadlineja on ennen perjantaita joka päivälle. Taudistaan lomaa pitänyt Mikko istuu korituolissa väsyneenä, taudin merkitsemänä. Torstaina täyttää Tuomas 24 vuotta.

Selkä

En tiedä järvessä parempaa kuin selkä. Lahdet ovat kauniita ja suvannot ja pohjukat ja saarien lomat, mutta eniten minua on aina kiihdyttänyt katsella selän yli tai ylittää se ja nähdä, miten sen takana aukeaa uusi. Millaiseksi kyyristelijäksi on järven mieltänyt se, joka antoi sen kaukaisesta rannasta toiseen kurottavalle pinnalle selän nimen? Miksei hänelle tullut mieleen syli?

Jos minun olisi äkkipäätä valittava Mikon ruumiista yksi kohta, sanoisin selkä. Mikon selästä on tullut iltojeni alttarintapainen, se, jota kohti käännyn, jota vasten painaudun ja jonka yli ojennan käden. Yhtä tärkeä se on Mikolle. Kun hän aamuyöstä herää pyöriskelemään, nukahtaa hän jo kohta takaisin, jos vain havahdun hetkeksi alttarini ääreen.

Lapaluiden välissä Mikolla on ollut jo pitkään aiemmasta poikkeava tunne. Ei kipu, sanoo Mikko, mutta jotakin uutta. Kuin selkäranka taittuisi mutkalle. Unissaanko vai miten lie Mikko on raapinut sen kohdan syvälle, vielä punottavalle arvelle. Viime viikon puolella Mikko sanoi sellaisia kummallisia kohtia olevan nyt kaksi, lapaluiden välissä ja keskiselässä. Viikon alussa kipeytyivät lonkat. Kummalliset tuntemukset selässä muuttuivat kivuiksi. Ja täällä, näyttää Mikko tänään, täällä niskan alapuolella tuntuu nyt samalta kuin lapaluiden välissä kuukausia sitten.

Hae sairauslomaa, sanon minä. Tässä on nyt kaikkea liikaa.

Jo kohta, kun olen sanonut sen, ymmärrän, ettei todellisuudesta oteta lomaa. Mitä keskiviikon luustokartta tai sädehoidon jälkeinen PSA lupailevatkin, tauti on parantumaton ja väijyy koko ajan. Työtä voi tehdä, kävellä ja rakastaa ja kaivaa pihaa, mutta koko ajan se jokin, jota lääkkein ja sätein jarrutellaan, muistaa luontonsa.

Vaikka selässä olisi mikä jalkaleikkauksen tai vähemmälle jääneen liikunnan harmiton ja ohimenevä tauti tahansa, juuri nyt Mikon selkä on minulle kello. Paljonko se on? Ehtiikö vielä?

Olisipa aikaa, minä ajattelen ihan vain arkisesti, ja mielessäni luettelen, mihin kaikkeen. Mikä onni, että Erkillä oli niinkin paljon. Lauri kertoo Mikolle puhelimessa, miten Erkki on Annikan, ensimmäisen lapsenlapsensa, ensi kertaa tavatessaan silittänyt sormenpäällä hänen poskeaan ja sanonut: "Puhutaan enemmän sitten kun olet vähän isompi."

Vastasyntyneen kohdalla se sopii ja herättää vain onnellisia odotuksia. Mutta entä Mikko ja minä, miksi siirtäisimme mitään tuonnemmaksi?

Köyden säikeet

Hautajaisvirsiä miettiessämme puhumme taas kerran Bonhoefferista, siitä keskitysleirillä kuolleesta, jonka hyvyyden voima -virsi on veisattu melkein kauhtuneeksi saakka sen jälkeen kun se 20 vuotta sitten virsikirjaan tuli. Jo aikaa Mikko on sanonut minua kyseenalaistajaa bonhoefferiläiseksi. Nyt hän ihmettelee, miten vähän Bonhoefferiä on Suomessa tutkittu. Sen täytyy johtua siitä, että hän on niin radikaali, Mikko arvelee. Jo 60 vuotta sitten hän sanoi sen, mitä uskovaiset pitävät nykyajan uskonnottomien jumalattomuutena.

Tuntematta Bonhoefferiä virttään ja muutamaa julkaistua kirjettään enempää arvelen häntä myös liian todellisuuteen sidotuksi. Mahtaako hänessä olla loogisen rakennelman tekijää oppijärjestelmien tutkijoiden tarpeiksi? En lakkaa hämmästelemästä ihmisen halua tehdä järkeenkäypiä, tarkkaan lokeroituja systeemejä niinkin epäloogisesta kuin näkymättömästä todellisuudesta. Samaan aikaan kun puhutaan tavoittamattomasta mysteeristä, piirretään siitä kuvia ja annetaan sille nimiä. Vaikka kaikki tietävät, että puheet Jumalasta ovat pelkkiä likiarvoja, isiltä opittu ja itse koettu on keitettävä sanoiksi ja määritelmiksi, jotta voisimme olla me ja uskoa niin kuin meillä uskotaan.

Minua kiehtoo ajatus ajan tiedosta, siitä joka liikkuu jähmettyneiden tottumusten lomassa ja pyöristää äkkivääryyttä sen kantajan huomaamatta. Ei väliä, jos äkkiväärä itse jättää pehmenemisen sikseen. Hänen jälkeensä tulevat ajattelevat jo toisin. Ajatukset, joita ajattelen, on ajateltu jo moneen kertaan ennen minua, mutta usein niille ei aikanaan ole ollut riittävästi tilaa. Aika kuitenkin kantaa muistumia siitä, mitä on tapahtunut, ajateltu ja mitä kohti tunnettu tarvetta mennä. Sen siemen, mikä nyt itää, on kylvetty ehkä jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten. Vaikka en olisi lukenut sanaakaan Bonhoefferin teologiaa, saatan ajatella niin kuin hän, koska se kaikki on ollut tulollaan ja jollakin bonhoefferillä on ollut tuntosarvi tunnistaa se ennen muita.

Minusta on ollut onnellista näinä pysähtyneen surun ja suorastaan tukehduttavan toimeliaisuuden päivinä puhua Erkki-paapasta niin, että lopputulemaksi on aina jäänyt monihaarainen köydenpää: Erkki oli sitä mutta myös tätä, ja näinkin Erkki saattoi ajatella. Erkissä on ollut sellaista ajatuksen ilmavuutta, jota jäykät moittivat tuuliviiriydeksi mutta vaatimuksitta kohdatuiksi tulleet muistavat kiitoksella. Miten laiha ja kireä on yksisilmäisen periaatteellisuus ja miten tuuhea erkkimäinen myötäelämisen ja moninaisten mahdollisuuksien suma.

Kun Mikko vihittiin papiksi, toi Erkki lahjanaan Kirkollisten toimitusten kirjan. Sen ensilehdelle hän oli muistolauseeksi kirjoittanut: "Luota enemmän herkkyyteesi kuin järkeesi."

Ottamatta jäänyt kuva

Monta asiaa muistan vain valokuvan perusteella. Albumissani Uljaan Antti nostaa minua kaksivuotiasta korkealle ilmaan. Luulen voivani palauttaa ihan tarkkaan mieleeni paikan, jossa se tapahtui, ja miten ihmeelliseltä Antin sylissä tuntui. Vuosikausia pidin Anttia varaisänäni vain sen yhden kuvan takia, siinä kun oli lämmintä hyväntuulisuutta, jota omassa isässäni niihin aikoihin tunnistin harvoin.

Vielä enemmän kuin kuvia, jotka ovat synnyttäneet keksittyjä muistoja, on kuvia, jotka ovat jääneet ottamatta tai piirtäneet vain valjun puolikkaan siitä, mitä silmä tai sydän oikeasti näki. Äkkijyrkät pudotukset kesyyntyvät, värit virttyvät ja panoraamat pelkistyvät, ja olenko itse milloinkaan halunnut uskoa, että näytän siltä kuin kuva väittää.

Kun Tuija keskiviikkona aamuyöstä soittaa ja arvaan jo ennen vastaamista hänen asiansa, ajattelen ensimmäiseksi Erkkiä kirjavassa lakissaan, kirjava huivi ruusunsyömässä kaulassaan, punaisessa villapaidassa olohuoneen sohvan reunalla iloisesti hymyilemässä. No nyt pitäisi olla se kamera, muistan ajatelleeni, mutta en hakenut sitä alakerrasta.

Onneksi en hakenut. Juuri sellainen sohvanreunalla istuva Erkki piirtyy nyt ottamattomana kuvana jokaista yllätystään myöten muistiini. Ei ole tarpeen harmitella tuolinselkää, joka työntyi kuva-alaa peittämään, ei puoliksi umpeen painuneita silmäluomia tai horjahduksen tuomaa epätarkkaa rajaa. Kohtaamisen valo vain loistelee sohvanreunalla istuvan Erkin silmistä, ja noin hän taudista väsyneenäkin istuu muistini kuvassa uteliaassa etukenossa, aina valmiina siihen, mitä milloinkin pitää tai mikä jonkun muun mielestä on tarpeen.