Pidetään vihaa

Meillä lehdet kertyvät lukemattomiksi läjiksi keittiön työpöydälle. Se tarkoittaa sitä, että välillä urakoimme oikein olan takaa. Laihtuvathan ne pinot, kun kovasti nähdään vaivaa, vaikka aina en ymmärrä, miksi pitäisi. Se, mistä muut ovat puhuneet minun osaamatta liittyä keskusteluun, osoittautuu usein juuri niin pieneksi asiaksi kuin olen uumoillut. Merkittävät asiat taas saavat olla lehdessä tyrkyllä kenenkään tarttumatta.

Tulin vasta tänä aamuna lukeneeksi tammikuun Kuukausiliitteen jutun venäläisistä uusnatseista ja antifasisteista. Yhteistä näille ääripäiden edustajille on viha. Samaa olen aistinut kirkollisessa nettikeskustelussa, jossa ns. Raamatulle uskolliset kertovat ns. liberaaleille, mitä ns. Jumala tahtoo ja mitä ei.

Onko tämä uusmoralismin nousua niin kuin sanovat, vai ovatko pienet ihmiset vain saaneet netistä ilmaisuväylän? Mistä olisivat siinneet sellaiset sanat kuin siveyden sipuli ja tiukkapipo, jos eivät ikiaikaisista nenänvartta pitkin katselijoista? Blogimetsän synkimmässä syrjässä haikailen vanhojen hyvien aikojen perään. Silloin saattoi elätellä kuvitelmaa, ettei noin kapeasti kukaan oikeasti ajattele.

Kummallisinta on vihan pukeminen sääliin tai hurskaaseen rakkauteen. Ns. Raamatulle uskolliset perustelevat jyrkkää kantaansa juuri rakkaudella. Synti on sanottava synniksi toisen pelastukseksi. Se ei oikeuta kuitenkaan toisia sanomaan synniksi heidän tuomiomieltään, vaikka sillekin arviolle löytyvät Raamatusta perusteet.

"En minä sinua vihaa", oli Sonja Falk sanonut A-talkissa kanssaan esiintyneelle egyptologi Johan Brandtille heittäessään häntä nauhoituksen jälkeen keskustaan. Homoseksuaalina kristittynä ohjelmassa esiintynyt Brandt sanoi yllättyneensä kerrassaan. Ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että homoseksuaalisuudesta toisin ajatteleva voisi vihata häntä itseään. Vihasta puhuessaan Falk tuli paljastaneeksi, että juuri siitä on kyse.

Onneksi Heinimäen Jaakko on lukenut keskiaikaisia kirkkoisiä. Heidän mukaansa vihamielisyys on uskon vastakohta. Jos usko on luottamusta ja vihamielisyys pelkoa ja arkuutta, niillä ei voi olla paljonkaan tekemistä keskenään.

Vihanpitämisen analyysi on lyhyt. Vihaa synnyttää pelko. Viha on arkajalkojen käyttövoima. Ne, jotka luottavat, voivat hengittää rauhallisesti ja tehdä toisenlaiselle tilaa. Ei ole pakko olla kaikkea vastaan, kun ei tarvitse suojautua.

Pelottavin uskovaisuus on pelkäävintä. Seksuaalisten ja sukupuolisten vähemmistöjen tuomitsijat varjelevat hauraan, raamatunlauseilla ja hokemilla rakennetun uskonsa puhtautta, koska tuntemattoman kohtaaminen pakottaisi heidät luottamaan avuttomina johonkin itseään suurempaan.

Sama inhimillinen likaisen pelko panee ylempikastisen torjumaan dalitin. Niin kuin homovastaisuutta perustellaan Raamatulla, selittävät kastisorronkin hindulaisten pyhät kirjoitukset. Sorto on pyhää, koska tasavertaisuus olisi autuuden estävä synti.

Lotta vihitään papiksi Turussa 7.3.2010

Geneve 8.-11.3.2010

Haroja dalit-maassa

Ihailen niitä, jotka osaavat keskittyä. He aloittavat ehkä hapuillen, mutta perehtyvät ja sitoutuvat. Erään aktivistin sängynreunalla olen selannut hänen hämmentävän täysiä ja täydellisiä mapillisiaan kirkossa käydystä homokeskustelusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Muistin ne, kun rei'itin viime viikon Geneven-papereita. Pää oli haljeta, kun yritin hahmottaa eri maissa käytävää kastisorron vastaista kamppailua. Millä ihmeellä toiset hallitsevat maailmanpolitiikan nyanssit, kun itse en ole tunnistaa ihmisten välisiä kärhämiä edes kotikylällä? Miten toimittajana luoda luotettava kokonaiskäsitys asiasta, johon on tutustunut viimeisen vuoden aikana loputtomien nettisivustojen ja yksittäisten järjestöjohtajien palavien puheenvuorojen viidakossa? Ja olisinko koskaan kuvitellut, että jonakin maaliskuun päivänä istun YK:n ihmisoikeusneuvostossa lobbausjoukon jatkona puhumassa 260 miljoonasta eläimen alapuolelle määritellystä ihmisestä tuhansien kilometrien päässä eteläisessä Aasiassa, minulle kokonaan tuntemattomassa maailmankolkassa?

Olemme siis olleet kansainvälisen dalit-solidaarisuusverkoston vuosikokouksessa, johon suomalaisia on kutsuttu siinä toivossa, että saisimme solidaarisuusverkoston kokoon myös täällä. Kolmen kokouspäivän aikana kirjoitan muistikirjaan vähintään kolmekymmentä hoidettavaa asiaa. Turha vedota porukan pienuuteen, kun seuraan Kööpenhaminassa majaa pitävän kansainvälisen verkoston neljän työntekijän määrätietoista ja tuloksellista työtä. Kymmenessä vuodessa heistä on kehittynyt ylätason ihmisoikeustyön kunnioitettavia ammattilaisia. Samalla he ovat kannustaneet kansallisia solidaarisuusverkostoja muissa länsimaissa ja rakentaneet yhteyden paikallisiin dalit-järjestöihin Intiassa, Pakistanissa, Nepalissa, Bangladeshissa ja Sri Lankassa.

Toisen päivän iltana Genevessä väsähdän ymmärtämään intialaisittain puhuttua englantia. Ei tätä ole pakko, ajattelen. Yhtä hyvin voin mennä kotiin ja kirjoitella yhdentekeviä tai ainakin jotakin muuta. Tietenkin takana on myös omaan rooliin turhautuminen. Koska olen liikkeellä Mikon, the finnish dalit-manin, kanssa, olen pelkkä rouva. Aviopari ei voi syttyä samalle asialle, opin minä. Vielä turhempaa asialle on syttyä sen, jolla ei ole merkittävää instituutiota takanaan. "Mitä Kaisa tekee sillä aikaa, kun olet kokouksessa?", kysyy Chandran, kun maanantai-iltana ajamme Versoix'n junalla Mercyn laittamalle illalliselle heille kotiin. Osallistujalistassa olen guest, Mikko sen sijaan edustaa (vielä perustamatonta) Dalit Solidarity Network Finlandia.

Keskustelen itseni kanssa vakavaan sävyyn. Tarvitsenko nk. aseman tehdäkseni tehtäväni dalitien asiassa? Mitä siitä, jos olen pelkkä guest tai kuljeskelen rouville sopivissa shopping centereissä, jos kuitenkin voin kotiin päästyäni kirjoittaa lehtijutun jos toisenkin ja tehdä asiaa pala kerrallaan tunnetuksi? Onko oikein vedota siihen, että olen vasta nyt ja vailla minkäänlaista vaikutusvaltaa tutustunut tähän päätä huimaavan laajaan ihmisoikeusrikokseen? Mikä puolustus oman vastuuni kannalta on, että toiset voivat tehdä samaa vaikuttamistyötä kuukausipalkalla, työnantajansa tuella ja arvovallalla?

Tehokkaimmin tylsyy teräni kun nimeän itseni sinne tänne harojaksi. Miksi en keskity niin kuin muut? Kuinka väsymättä olen ajanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa? Ajatuksiani uskon kielen likiarvoisuudesta? Joko kohta totean tästäkin, että vääntäkööt muut, tuoreet ja topakat? Pakkoko minun on, vanhan ja kielitaidottoman ihmisen?

Pysyttekö kanssamme kuolemaan asti?, kysyivät Mikon retkueelta dalit-kylän asukkaat vuosia sitten. Minä en kestä vastata. Juuri nyt kaikkinainen alistamisen ja hyväksikäytön kulttuuri työntyy päähäni kakkaa kantavina naisina, viemäriin sukeltavina miehinä, kuolleita pesevinä lapsina, kaivonsuulle kivitettyinä janoisina tyttöinä, raiskattuina, silvottuina ruumiina. Se ei pysyttele tuntemattomassa maailmankolkassa, vaan tunkeutuu täkäläiseen todellisuuteen kaikessa siinä, missä toiselle sanotaan, ettei hän sellaisenaan kelpaa, pitäisi olla toisenlainen.

Kuka kestää taistella ihmisen perimmäistä pahuutta vastaan? Kuka uskaltaa luvata enemmän kuin AA-kerholainen, päivän kerrallaan?

Ihailen niitä, jotka osaavat keskittyä.