Lakataan kuolemasta, oppitunti 1

Olemme, toistaiseksi, päättäneet lakata kuolemasta. Näin yksinkertaista se on: ruvetaan elämään.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että puhutaan elokuusta kuin se olisi jo lähellä tai ensi huhtikuusta kuin se ilman muuta tulisi. Mietitään, mihin rahat riittävät ja puhutaan siitä, mikä toteutetaan nyt, mikä ensi vuonna. Se, mihin päivän tunnit käytämme, on puheena usein, ja rohkeasti mietimme, mitä muuta voisimme tehdä kuin tätä, mihin aika nyt menee.

Kahden vuoden päässä tai sitä kauempana olevasta emme puhu. Se juuri on elämään ryhtymistä. Pitkien kaarten suunnittelijat putoavat surkeasti siitä, mikä on juuri nyt.

Mitään merkittävää

Mitä haluaisit elämässä muuttaa? kysyy Pia. Työn, minä sanon. Kuinka moni ei sanoisi, ja toisaalta, miten hämmästyttävän vapaa olen tekemään monenlaisia töitä, kadehdittavasti oman mieleni mukaan. Mutta haluaisin keskittyä, katsoa tarkemmin.

Kun sunnuntaiaamuna viivyttelemme Mikon kanssa sängyssä, katselemme, miten hevoskastanja hyytävästä kylmyydestä huolimatta sytyttelee soihtujaan. "Nuorempana", sanoo Mikko, "luulin olevani nousussa kohti jotakin merkittävää". "Nyt en edes kaipaa sitä. Nyt parasta on se, että ollaan ja viivytään tässä, mennään keittämään aamukahvi, kaivetaan pihaa."

Kun aikoinaan huomasin, että kauas valoaan heittävän majakan sijaan olenkin ennemmin kaira, joka tekee kapoista reittiä jonnekin uumeneen, häpesin supistuvaa maailmaani. En ollut enää kaikesta kiinnostunut. En osannut enkä jaksanut ottaa kantaa. Mitä edes mielipiteistä. Ennemmin kuulostelin ja nyökkäsin, jos tunnistin jotakin tuttua. Yhä harvemmille asioille puistin määrätietoisesti päätä.

Lehtien lukemisesta tuli niihin aikoihin velvollisuus. Syyllistin itseni, kun edes kirjat eivät maistuneet tai kun musiikin kokonaiset genret pysyivät tuntemattomina. Jos teatteriin menin, elämykseksi riitti katsella, millaista on, näyttämöllä tai katsomossa. Kumpikin oli yhtä täyttä elämää. Toisille oli tärkeää, mitä pannaan päälle, mitkä kukat parvekelaatikkoon ja mistä kansakunta nyt kohisee. Pitäisi minunkin, ymmärsin minä, mutta ei tehnyt mieli. Päivä meni odotellessa, tuleeko kiiltomato illalla samalle kivelle hohtelemaan.

Nyt olen lakannut häpeämästä. Vielä minua sentään kiihdyttävät kuvat, pyhät ja pahat. Vielä kävelen vanhojen kaupunkien katuja ja katselen oliivilehtojen yli. Vielä odotan wisteriaan kukkaa (kahdeksan vuoden päästä se ehkä sen tekee) ja elokuun lämpimiä öitä.

Miten piirtyy tänä kesänä lasikuistin paperiverhoon villiviinin lehden varjo? Syödäänkö Joonan kanssa välipalaleipiä ruusulautaselta? Kestääkö selkä nostella pihan kiviä? Kirjoitetaanko iltaa myöten vai lämmitetäänkö sauna?