Rotansyöjien kylässä Nepalin Terailla, aivan Intian rajan tuntumassa, lapset istuvat katoksessa ja kailottavat kovaan ääneen kirjaimia, joita heidän opettajansa Parpati osoittaa. "Vats joor neim?", kysyvät valkopaitaiset pojat minulta toisensa perästä. "Keisa? Keisa nais!" Kävelemme banaaninlehdistä tehdystä juhlaportista sisään kädet, kaulat tervetuliaiskukkia täynnä. Naiset seisovat luokan seininä häikäsevin sarein.
Kierrämme kylän vieriviereen rakennettujen majojen lomat. Rotansyöjät ovat dalit-kasteista alimpia, eivät vain yläkastisten vaan myös toisten dalitien sortamia. He ovat maattomia ja ansaitsevat niukan elantonsa tekemällä lapsesta saakka töitä yläkastisten pelloilla. Majojen seinustoilla kuivuvat oljesta ja lehmänlannasta leivotut halot.
Tarkistamme viljelykset ja muovituolista kyhätyssä pyörätuolintekeleessä istuvan nuoren miehen. Hän ei pääse kotimajansa edustaa pitemmälle. Selän vamma on luutunut pullottavaksi pahkuraksi. Sitten pääsemme varsinaiseen asiaan. Samaritan Uplift Servicen Bishnulla, joka itsekin on dalit, on kassissaan kahdeksantoista odotettua tuliaista. Lakinaisena hän on järjestänyt jos ei vääryydellä niin vaivalla ja viekkaudella taas muutamalle kylän paperittomalle paperit. Suuri päivä sille, joka ei tähän mennessä ole ollut oikeastaan edes olemassa.
Kun teemme lähtöä, kylän nuoret miehet liikehtivät levottomasti ympärillä. Heillä on meille asiaa. Yksi kerrallaan he kertovat nepaliksi tai vielä harvinaisemmalla kielellään, mitä toivoisivat. Pitäisi päästä ulkomaille töihin, sanovat he. Voisimmeko me järjestää? Voisimmeko me maksaa?
Täti Valkoinen, pitkään maassa töitä tehnyt, mittailee poikia hymynkare suupielessä. Että oikein ulkomaille, hän sanoo. Mikäs vika tässä Nepalissa? Eikö kannattaisi kokeilla siipiään ensin kotikylän seinien ulkopuolella? Kävellä vaikkapa naapurikylään tai lähimpään kaupunkiin?
Pojat eivät innostu ajatuksesta. Pitäisi päästä opiskelemaan, sanovat he. Suuriin kaupunkeihin ja vieraaseen maahan. Ehkä jonnekin, missä heitä ei tunneta musareiksi, rotansyöjiksi? Ehkä niinkin, mutta sitä pojat eivät sano. He uskovat, että maailma aukeaa Intian rajan tuolla puolen.
Kun täti Valkoinen tarkistaa, millä eväin nämä täysi-ikään ehtineet pojat lähtisivät, kiirehtivät pojat kertomaan, mitä osaavat. Kaikilta heiltä sujuu oman nimen kirjoittaminen. Toisilta käy myös sen lukeminen.
