Runoilijatäti Anna-Maija ei toden totta ollut profeetta
omalla maallaan. Velipojat olivat jo 40-luvun lopulla tehneet väännelmiä hänen
esikoiskokoelmansa herkästä nimirunosta. Minä olin pannut merkille, että
runoilijatäti toi kirjoja omistuskirjoituksella – pyöreää käsialaa punaisella
ja vihreällä tussilla, katkoviivaa alla ja kolme pistettä perässä – mutta en ollut
suotta käännellyt kirjojen sivuja. Samanikäinen serkkuni ei ollut tädin
runoudesta vakuuttunut hänkään. ”Anna-Maija-tätinä minä asettaisin tavoitteeni hieman korkeammalle ja kirjoittaisin sivut täyteen”, kerrottiin hänen sanoneen.
Sitten olin tarpeeksi vanha
saadakseni runoilijatädin tuoreimmasta teoksesta ihan oman kappaleen. Vuorossa
oli 1970-luvun alun kokoelma Keskipäivän pilvi. En kertonut kenellekään, mutta kun
olin yksin kotona, luin runoja tyhjissä huoneissa ääneen. Helpolla ne eivät
12-vuotiasta päästäneet. Näinä aikoina on
puhuttava selvästi mutta onko muuta selvää puhetta kuin puiden hengitys?, kysyi
runoilijatäti.
Se oli sitä aikaa kun
runoilijatäti Anna-Maija laajensi reviiriään ja kiipesi ranskalaisen
pikkukylän, Taizén, kukkulalle ja sai sen ekumeenisessa yhteisössä lohdutusta
hengellisen kodin puuttumisen haavaan. Iltakaudet hän istui teekuppi kädessä siniseksi
maalatussa keittiössämme ja kertoi hiljaisen toivon vastarintaliikkeestä
itäisen Euroopan suljetuissa maissa.
Ymmärsin, että tämä oli nyt sitä,
mistä runoilijatäti kirjoitti: Uskon
ettei ole muuta kuin taistelukutsu muuttamaan murhetta vihreydeksi. Vapisutti,
mutta halusin seistä siinä rintamassa.
Vasta vuosia myöhemmin otin
hyllystä kaikki kapoiset kirjat. Niissä seikkailivat seljat ja satakielet.
Pähkinäpensas ojenteli niissä pehmeitä lehtiään kuin myrkystä tietämätön lapsi,
ja Jumalanäiti ajelehti meressä surusta turvallisin kasvoin.
Minua kauhistutti ja minua
ihastutti. Runoilijatätini Anna-Maija, miten sinä piiloudutkaan puheenpulputuksesi
taakse! Kun istut siinä teekuppi kädessä, en voisi ikinä uskoa, että juuri sinä
kirjoitit Jumalasta, hyvin kaukana
kellertävästä auringosta, ja uskomme
rippeistä. Sinunko on kuunneltava juurissa,
maan hitaissa verkostoissa, toukkien jäisissä onkaloissa? Sinunko on tykytettävä kinosten alla ja odotettava
luolissa hiljaisuuden avattuja vakoja, siemeniä mereltä?
Luin rivikaupalla suljettujen
silmujen säkeitä. Kädestä pitäen opetti runoilijatäti Anna-Maija riviensä
väleissä matalaksi kasvamisen ja hitaasti puhkeamisen, jähmettymisen ja
sulamisen malttia vaativia lakeja. Ei, ei opettanut. Puhui ennemmin itselleen
silmunsa sisällä, hauraintaan yhtä aikaa suojaten ja paljastaen. Tämän maiseman ääni on viimeisten joutsenten
käheä haukku – pidä sulaa auki!
Erityisen vaikutuksen minuun teki
pieni, harmaa vuonna 1968 ilmestynyt kokoelma Sateenkaari. Siinä tuoksui ruoho,
ruoho ja persilja, se pieni pimeässä metsässä kompastelevan keittiöveljen
käteen osunut tupsu, kun hän vihdoin, kuolemansairaan Fransiskuksen pyyntöä
pitkään vastusteltuaan jätti puutarhan kesyt, hoidetut käytävät ja suostui
kuuliaisuuteen, pyhään, iloiseen,
yksinkertaiseen kuuliaisuuteen.
Tuntea tuoksu, sieraimet suurina.
Olla enemmin aukko kuin muuri, haihtumiseen suostuva vesi, joka kaikessa
hiljaisuudessa syövyttää kulkureittinsä vuorenkin läpi. Poleeminen asenne on
väärä, sanoi runoilijatäti Anna-Maija, ja minun sisäinen anarkistini kiukutteli
vastaan. Entä se taistelukutsu! Muuttamaan
murhetta vihreydeksi!
Tulen juuri pukemasta
runoilijatäti Anna-Maijaa arkkuun. Hänen juhlapukunsa valkoista rintaa vasten
lepää tulenpunainen kyyhkynen. Käsissään hänellä on valkoinen ruusu, se
lounatuulen ja sulaneiden sydänten kukka. Hänen runonsa ovat levällään
pöydälläni, elämässäni, kaikki ne kaarnan alle helähtävät miekat ja ujosti
tuoksuvat kukkavanat, puutarhat, jotka puhkeavat yksinäisten ja ulkopuolella
odottavien rajuja leikkejä varten.
Puun suonet sulkeutuivat, kirjoitti runoilijatäti Anna-Maija ja
keksi jo seuraavassa lauseessa: Niinpä
muutimme talveksi ruohonjuureen. Täällä on tilaa mykkyydelle, sikiönä
nukkuvalle luottamukselle.
En ymmärrä pimeyden ja
valkeuden erottamista. Tähän valoon mahtuvat kaikki pimeydet kasvokkain.
Radioaamuhartaus 28.8.2012, kolme päivää Anna-Maija Raittilan kuoleman jälkeen
