Enkö jo aiemmin sanonut, että olen ohittanut sen kohdan, jossa kaikki on mahdollista. Enää en haaveile hyvästä kielitaidosta, kirjallisuuden paremmasta tuntemisesta enkä litteästä vatsasta. Mutta että voisi kävellä Alppien yli Roomaan, muinaisten pyhiinvaeltajien tapaan. Siitä ajatuksesta en hevin luovu, kun se Tapani T:n matkakertomusta lukiessa päähäni pistää, vaikka tiedänkin, että monet matkani saan nyt ja jatkossa tehdä sieluni silmin.
Tapani T. kertoo kävelleensä Santiagon reitin Espanjassa jo kahteenkin kertaan ja alkaneensa sitten haaveilla, millaista olisi seurata pyhiinvaellusreittiä, jota Luther augustinolaismunkkina 1510-1511 kulki. Minä en niin siitä Lutherista, mutta silkka lyhykäinen kuvaus kaksi kuukautta vieneestä yksinäisestä kävelyretkestä Alppien ja Apenniinien yli saa kosteasilmäisen huokailijan luontoni hengästymään onnesta. Kun vielä sähköpostitse tivaan Tapani T:ltä tarkkaa kulkureittiä, hän kertoo kävelleensä Nürnbergistä Ulmiin, sieltä Boden-järven rannalle Lindauhun, Reinin vartta Sveitsin Churiin, sieltä Alpeille ja Septimer-solan vierestä Julier-solaan, Malojapassiin ja Italian puolelle Chiavennaan, Como-järvelle, Milanoon, Paviaan, Po-joelle, Piacenzaan, Parmaan, Reggioon, Modenaan, Bolognaan, Firenzuolaan, Firenzeen, Sienaan, S. Lorenzoon, Bolsenaan, Montofiasconeen ja lopulta Roomaan.
Lista on täynnä kiihdyttäviä nimiä, mutta kiihdyttävin on pieni Firenzuola, viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Se on huhtikuinen kotipitäjämme kahden vuoden takaa, se jonka vuorikylästä Casanuovasta joka aamu laskeuduimme alas laaksoon nähdäksemme Ravennan mosaiikit, Itä-Toscanan luostarit, Cinque Terren kalastajakylät ja vielä Rapallon, Sta Margheritan, Portofinon ja kaiken sen, mikä väistämättä osui kohdalle, kun ajoimme Italian pohjoista puolta suuntaan ja toiseen. Miten monet iltapimeät nousimme vuorelle takaisin, ja maisema kävi lopulta niin tutuksi, että villikirsikkaa kukkivat rinteet ja vuorien loputtomat vihreät ja siniset olivat pimeässäkin silmissä aina.
Kun katsomme Mikon kanssa kartasta, ymmärrämme heti, mitä solaa Tapani T:n on tietenkin kannattanut tulla Bolognasta etelään. Sitä samaa ajoimme mekin, kun suuntasimme Firenzuolasta Venetsiaan. Kävelikö Tapani T. Firenzeen Scarperian ja Dicomanon kautta vai ihanaa tietä Sta Lucian ja Montecarellin sypressirivien ohi? Onko hän katsellut Fiesolen käsittämätöntä rinnettä kiireettä, joka askeleella (eikä kieli keskellä suuta ahdistavan kapealla tiellä kovassa liikenteessä autosta niin kuin me)? Entä miltä on tuntunut tulla kävellen Como-järven rantaan? Kävellä Milanoon, Bolognaan, Firenzeen, Sienaan? Lopulta Roomaan?
Ja kun niin hyvin muistan elottomilta näyttävien kylien läpi kulkevat tiet, mistä ihmeestä niiden varressa löytää nukkumapaikan? Paljonko kulkee tavaraa selässä? Mitkä ovat hetkistä epätoivoisimmat? Keskenjättämisen ajatuksista kavalimmat?
Vuorimaisemaakin kiihdyttävämpi minusta on tie, joka kulkee silmänkantamatonta lakeutta niin kuin Po-joen laaksossa. Mikään ei näytä juuri miltään. Jalka tuskin jaksaa nousta. Perille on loputon matka. Pää työstää omiaan silmittömällä kohinalla.
