Yhteen aikaan sanoin vähintään kerran päivässä elämästä, ettei se mennyt niin kuin piti. Eilen puhuttelin samalla tavalla puutarhaa. Aina olivat tiellä omenoiden painosta notkuvat oksat, ja lipstikka oli imaissut itseensä keltaista ennen aikojaan. Naapurin pyhä puu oli siementänyt jokaisen laatansauman ja lehtikupin täyteen moskaa. Villiviiniä kuritin sieltä täältä ja kysyin, eikö hän, hyvä ihminen, voisi työntää vain muutamaa vartta kerrallaan ja vain sovittuun suuntaan. Wisterian vieressä ojenteleville viiniköynnöksille saarnasin samaa, vaikka olin itse jättänyt ne oman onnensa nojaan, puutarhurin hoidettaviksi jalostetut raukat pienet.
Myöhemmin tein kynttilänvalossa pergolassa sovintoa. Eikö niin, hain Mikosta tukea, eikö niin, että oikeaa rakastamista on se, että alussa tekee kaikkensa tarjotakseen toiselle mahdollisimman hyvän kasvupaikan. Sitten on vain annettava toisen kasvaa sellaiseksi kuin hän on. (Enkä voinut juuri silloin katsoa raparperiin, joka on työntänyt tunguusien tupsukukat nurin, puhumattakaan röyhytattaresta, joka nielaisee kaikki naapurit helmoihinsa ja rohkenee sitten vielä päästää yhden suuren oksansa repsahtamaan niin, että päivältä piilossa ollut alaston runko näkyy.)
Aamulla paistoi aurinko. Kävelin paljaat jalkani jäähtyneiksi kylmässä kasteessa vain nähdäkseni, että kaikki on, tarkemmin ajatellen, juuri niin kuin pitää. Miten onkin koivu osannut pudottaa lehtensä hartaudella pitkin pihaa, miten rantakukka varjella nuppujaan aukeamasta tänne saakka ja krassi työntyä pergolan pylvästä kohti. Miksi laskea pienessä ruukussa rimpuilevan kesäkurpitsan mädäntyneet hedelmät, kun voi laskea myös ne, jotka on pilkottu patoihin?
