Hidasta elämää

Olemme käyneet Pirttikoskella opissa. Pitää hidastaa. Se tarkoittaa muuttoa mummonmökin kasvimaan laittoon jo huhtikuulla ja paluuta kaupunkiin vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen tai vaihtoehtoisesti kahden kuukauden kävelyretkeä jossakin itäisessä Euroopassa.

Emmekös me jo melkoista hidasta elämää vietä, minä sanon. Helppohan se siinä on, saunan kuistilla, kun ei juuri silloin ole menossa minnekään muualle kuin löylyyn. Sitten kun huomaa, mikä kaikki olisi pitänyt tehdä jo tai millainen määrä pelkkiä moneen suuntaan sojottamisen tuottamia ystävällisiä haasteita kalenteriin kertyy, on pakko keksiä hitaalle elämälle toinen nimi. Vaivaa kun vaatii jo olla vakaasti läsnä siellä, missä milloinkin on.

Leenaa olin saattamassa Jämsän kirkkomaahan perjantaina. Illalla sytytteli Tulgas-seura vielä tulia pergolan ääreen. Jaakko pääsi ripille. Terveystiellä hyvästeltiin Italiaan-muuttajia. Ulla, Juha ja Mari istuivat yötä myöten. Aamulla veisattiin jo Huopalahden kirkossa ja iltapäivä retkitettiin sen täyteen ikään tullutta kirkkoherraa Kivinokan luontopolulla, kaislikon kohinassa. Maanantaina kokoontui toista kertaa dalit-solidaarisuusverkosto.

Lehtileikkeet ja aukinaiset kirjat täyttävät yläkerran vierassängyn. Joka välissä Mikko kirjoittaa. Tahti kiihtyy. Päivässä pitäisi saada käsiteltyä puolitoista vuotta. Se ei ole helppoa, kun jokaiselle työpäivälle on muitakin merkintöjä. Minä katselen ikkunasta tyhjän ruudun yli. Maaria sen tietää, että valmista pitäisi jo olla.

Eilen illalla teippasimme vanhainkoti Helenan seinään tervetulokuvia Anna-Maijalle, joka on viettänyt sairaalassa koko kesän. Tänään hän muuttaa uuteen kotiin, sängyn ja yöpöydän kokoiseen nurkkaukseen neljän hengen huoneessa. Siellä häntä odottavat koivunrunkoon nojaileva Taisto, voimainsa päiviä elävä retriittikissa Hilpukka, mistään hätkähtämätön ja kirjaansa suojeleva (nyt vasta sen huomaan) veli Francesco ja väsymättömään rukoukseen kätensä nostava Jumalanäiti. Kenelläkään heistä ei ole tänään kummoisempi kiire.