Muistin ne, kun rei'itin viime viikon Geneven-papereita. Pää oli haljeta, kun yritin hahmottaa eri maissa käytävää kastisorron vastaista kamppailua. Millä ihmeellä toiset hallitsevat maailmanpolitiikan nyanssit, kun itse en ole tunnistaa ihmisten välisiä kärhämiä edes kotikylällä? Miten toimittajana luoda luotettava kokonaiskäsitys asiasta, johon on tutustunut viimeisen vuoden aikana loputtomien nettisivustojen ja yksittäisten järjestöjohtajien palavien puheenvuorojen viidakossa? Ja olisinko koskaan kuvitellut, että jonakin maaliskuun päivänä istun YK:n ihmisoikeusneuvostossa lobbausjoukon jatkona puhumassa 260 miljoonasta eläimen alapuolelle määritellystä ihmisestä tuhansien kilometrien päässä eteläisessä Aasiassa, minulle kokonaan tuntemattomassa maailmankolkassa?
Olemme siis olleet kansainvälisen dalit-solidaarisuusverkoston vuosikokouksessa, johon suomalaisia on kutsuttu siinä toivossa, että saisimme solidaarisuusverkoston kokoon myös täällä. Kolmen kokouspäivän aikana kirjoitan muistikirjaan vähintään kolmekymmentä hoidettavaa asiaa. Turha vedota porukan pienuuteen, kun seuraan Kööpenhaminassa majaa pitävän kansainvälisen verkoston neljän työntekijän määrätietoista ja tuloksellista työtä. Kymmenessä vuodessa heistä on kehittynyt ylätason ihmisoikeustyön kunnioitettavia ammattilaisia. Samalla he ovat kannustaneet kansallisia solidaarisuusverkostoja muissa länsimaissa ja rakentaneet yhteyden paikallisiin dalit-järjestöihin Intiassa, Pakistanissa, Nepalissa, Bangladeshissa ja Sri Lankassa.
Toisen päivän iltana Genevessä väsähdän ymmärtämään intialaisittain puhuttua englantia. Ei tätä ole pakko, ajattelen. Yhtä hyvin voin mennä kotiin ja kirjoitella yhdentekeviä tai ainakin jotakin muuta. Tietenkin takana on myös omaan rooliin turhautuminen. Koska olen liikkeellä Mikon, the finnish dalit-manin, kanssa, olen pelkkä rouva. Aviopari ei voi syttyä samalle asialle, opin minä. Vielä turhempaa asialle on syttyä sen, jolla ei ole merkittävää instituutiota takanaan. "Mitä Kaisa tekee sillä aikaa, kun olet kokouksessa?", kysyy Chandran, kun maanantai-iltana ajamme Versoix'n junalla Mercyn laittamalle illalliselle heille kotiin. Osallistujalistassa olen guest, Mikko sen sijaan edustaa (vielä perustamatonta) Dalit Solidarity Network Finlandia.
Keskustelen itseni kanssa vakavaan sävyyn. Tarvitsenko nk. aseman tehdäkseni tehtäväni dalitien asiassa? Mitä siitä, jos olen pelkkä guest tai kuljeskelen rouville sopivissa shopping centereissä, jos kuitenkin voin kotiin päästyäni kirjoittaa lehtijutun jos toisenkin ja tehdä asiaa pala kerrallaan tunnetuksi? Onko oikein vedota siihen, että olen vasta nyt ja vailla minkäänlaista vaikutusvaltaa tutustunut tähän päätä huimaavan laajaan ihmisoikeusrikokseen? Mikä puolustus oman vastuuni kannalta on, että toiset voivat tehdä samaa vaikuttamistyötä kuukausipalkalla, työnantajansa tuella ja arvovallalla?
Tehokkaimmin tylsyy teräni kun nimeän itseni sinne tänne harojaksi. Miksi en keskity niin kuin muut? Kuinka väsymättä olen ajanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa? Ajatuksiani uskon kielen likiarvoisuudesta? Joko kohta totean tästäkin, että vääntäkööt muut, tuoreet ja topakat? Pakkoko minun on, vanhan ja kielitaidottoman ihmisen?
Pysyttekö kanssamme kuolemaan asti?, kysyivät Mikon retkueelta dalit-kylän asukkaat vuosia sitten. Minä en kestä vastata. Juuri nyt kaikkinainen alistamisen ja hyväksikäytön kulttuuri työntyy päähäni kakkaa kantavina naisina, viemäriin sukeltavina miehinä, kuolleita pesevinä lapsina, kaivonsuulle kivitettyinä janoisina tyttöinä, raiskattuina, silvottuina ruumiina. Se ei pysyttele tuntemattomassa maailmankolkassa, vaan tunkeutuu täkäläiseen todellisuuteen kaikessa siinä, missä toiselle sanotaan, ettei hän sellaisenaan kelpaa, pitäisi olla toisenlainen.
Kuka kestää taistella ihmisen perimmäistä pahuutta vastaan? Kuka uskaltaa luvata enemmän kuin AA-kerholainen, päivän kerrallaan?
Ihailen niitä, jotka osaavat keskittyä.
1 kommentti:
Eikö outona tulisi pitää sitä, että joku voisi pelkkänä rouvana shoppailla ja olla syttymättä samalle asialle kuin puolisonsa? Lähtökohtaisena oletuksena se, että juuri noin olisi, on minusta kummallinen, ja kumpaa siinä lopulta alennetaan: dalitien asiaa vai rouvana pidettyä?
Ihailen teitä jotka jaksatte ja teette ja toimitte ja olette piikkinä lihassa meillä laiskoilla ja välinpitämättömillä, huomiota kiinnittämättömillä. Minusta sinun pitää tarjota raporttia Hesariin, uudestaan ja uudestaan, on häpeällistä jos eivät kiinnostu.
Lähetä kommentti