Syyskuun kymmenentenä juhlittiin 50 ikävuottani Tapanilan VPK:lla. Melkein 130-päisessä juhlajoukossa oli Raittiloita, Havaksia, Kankareita ja Malkavaaroja, sukua ja ystäviä ja työtovereita elämän eri käänteistä. Seurueen ainoina lapsina olivat mukana lapsenlapseni Joona, 5, Aino, 2, ja Neela, silloin 3 kk. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli esikoiseni täyttänyt 30 vuotta, ja kuopukseni täytti 20 vain muutamaa päivää myöhemmin. Illan ohjelma selaili elämäni kirjaa: lavalla Inna ja Juha, Mari ja Hans, Marko ja Matti esittivät tärkeitä laulujani vuosien varrelta (kiitos miksauksesta ja kuvista, Timo!). Musiikin lomassa luin rivejä viideltä vuosikymmeneltä. Omat painavat puheenvuoronsa pitivät kauimmin kitinääni kuunnelleet sisarukseni (1960-luku), Kivijärven selkiä kanssani soudellut Päivi (1970-luku), seurakuntakaverista kummiystäväksi kasvanut Eila (1980-luku), monipuolista äitituntemustaan häpeilemättä ilmentäneet lapseni Lotta, Johannes, Tuomas, Reetta ja Sora, sisäistä pietistiäni analysoinut Marjatta (1990-luku), pyhäkoulutädin nutturan kireyttä koetellut Erja, ehdottomasti ahkerin ja pilkkujani vahtivin lukijani Maaria (viimeinen vuosikymmen) ja tietenkin Mikko. Innovatiivinen tyttäreni Reetta oli ripustanut juhlasalin aulaan näyttelyn pikkuhousuista, jotka oli minulta vuosien mittaan sosialisoinut omaan käyttöönsä ja jotka nyt sulhasensa toiveesta palautti miehisiin tunteisiin vetoavamman alusvaatetuksen toivossa.
Joulutervehdyksenä oma kertomukseni viidestä vuosikymmenestä. Puhuttavaksi kirjoitettua tekstiä katkovat laulettujen laulujen nimet.
Pahnan pohjalla
Syyskuussa 1960 jyväskyläläiseen Raittilan perheeseen syntyi tyttö. Sellaisia syntyy moniinkin perheisiin, mutta kuuden pojan jälkeen sukupuoli pantiin erityisesti merkille. Sisareni Maija, perheen esikoinen, rupesi 14-vuotiaana poikien kaitsennan ja pyykin silityksen lomassa lukemaan läksyt Kaisa sylissä. Asuttiin Keskikadulla Harjun takana taloa, jonka pihasta pääsi aidanraosta Vellamon puistoon, elämäni ensimmäisten yhdeksän vuoden tärkeimmälle näyttämölle. Isä oli kirjastomiehenä yliopistolla. Veljet kulkivat partioretkillä. Martti-Veikon, vauvana kuolleen isonveljeni, kuva oli olohuoneen seinällä.
Minulta oli aina tutti hukassa ja ääni sen mukainen. Joulun alla tutin katoaminen tiesi tienestiä veljille. Sen löytämisestä maksettiin muutama penni joulurahapalkkaa. Ehkä viiden vanhasta aloin kulkea Lahden Anjan, Tipulan uskonnonlehtorin, luona kuuntelemassa Beskowin dramaattista ja koko illan kestävää satua Tapani Vaihdokkaasta. Mitä traagisempia tarinoita Anja löysi, sitä parempi. Viitoitin tieni ihailtavalla tarkkanäköisyydellä: ”On niin ihanaa, kun on niin kamalaa.”
Kotini lestadiolaisuudessa parasta olivat vähän alavireisesti lauletut Siionin laulut. Niitä en nykyään kuule enää missään, ellen itse laula. Siksi niitä on tämän illan ohjelmassa useampi. Ensimmäinen, jonka muistan, on raskassoutuinen ja suorastaan tylsä. Juuri siksi laulamme siitä jokaisen säkeistön. Niin minäkin tein, kun hämärässä olohuoneessa tapailin poljettavan harmonin koskettimilta sen säveltä ja melkein itkin sitä yljän joutumista, häiden vartomista ja turmioon joutumista.
Matkamiehen mieli palaa
Pienessä, hyvin luetussa ja osin ilmeisen syödyssä Laula, lapsi -vihkossa oli neekeritytön kuva. En osannut säveltä, mutta sanat opin ulkoa. Ihmeellisintä oli se, että kun musta tautivuoteella viruva tyttö toisessa kuvassa oli enkelin kanssa taivaassa, iho oli käynyt ihan valkoiseksi.
Musta Saara
Jyväskyläläisen pientalokorttelin lisäksi ensimmäisen kymmenen vuoden tärkeä maisema oli Tornionjokilaakso. Isä tutki lestadiolaisuutta ja isommat sisarukset kävivät rippikoulunsa Ylitorniolla. Kesällä -68 isä oli kesäpappina Muodoslompolossa, Ruotsin puolella, Vittulanjänkhän mailla. Kun isä piti jumalanpalvelusta Karesuvannossa, me ajeltiin lossilla Ruotsista Suomeen, edestakaisin.
Äidin isä oli kuollut tarkk’ampujan luotiin kohta jatkosodan alettua. Hän oli Kivijärven kalamiehiä ja kaatui sen seurakunnan kirkkoherrana. Moni on laulanut tyhjistä taskuista, isänmaasta ja kalasaunan rakkaasta rannasta hänen Testamentti pojalleni -runonsa sanoin. Mutta minä liitin lapsuuteni Kivijärveen Keedarin majat ja kehnosti soivan kanteleen:
Siis nouse henkeni taivaaseen
Koti oli minulla sellainen, että vaikka oli lämmin, veti ovista ja ikkunoista. Vaikka en paljon ymmärtänyt juuri syntymävuoteeni osuneesta lestadiolaisuuden hajaannuksesta, joka irrotti vanhempani vanhoillislestadiolaisuudesta, siitä alkanut avartuminen aukaisi kulkureittejä useampaan suuntaan. Isommat sisarukset lähtivät opiskelemaan, istuivat Ylioppilaiden Kristillisessä Yhdistyksessä iltateellä ja soittivat lautasellisia Guatemalan verta. Vuonna 1969 isä lakkasi hoitamasta assistentin hommaansa Jyväskylästä ja muutimme Helsinkiin, minun käsitykseni mukaan kaikesta sivistyksestä sivuun Katajanokalle, jossa asunnot olivat sokkeloiset ja pimeät, huoneet kolkot ja korkeat.
Mutta veljeni Risto soitti olalla kannettavasta pienestä nauhuristaan mistä lie vallankumouksen valinkauhasta nauhoittamiaan lauluja, joissa köyhä kansa kertoi kurimustaan ja lahtarin pyssy soi. Olinko yhdeksän vai kymmenen, mutta kertovat minun herättäneen ansaitsemaani huomiota, kun lauloin yhtä niistä junan käytävällä, kun matkasimme Turun laivajunassa, Maija, Risto ja minä.
Sotaorvon vala
PUHEENVUORO: Kaisan sisarukset Maija, Jaakko, Erkki, Pentti, Risto ja Ilkka
Nuori kirjailija järjestelee narsismiaan
Isä oli töissä yliopistolla, mutta teki enimmäkseen töitä kotona ja piti yllä säällistä järjestystä. Työväenlaulujen vastapainoksi piti laulaa muutama Siionin laulu. Kyllähän se minulta kävi. Mutta nyt on isä ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Voidaan siis laulaa kaksi ihan peräjälkeen:
Dialektiikan ylistys
Kenen joukoissa seisot
Sehän se oli, kun ei tiennyt, kenen joukoissa seisoi. Vahva oli käsitys vääryydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Niistä oli kotona kaiken aikaa puhe. Taistolaisuuteen kääntyneet veljeni kävivät isän kanssa pitkiä keskusteluja. Anna-Maija toi terveisiä Transilvanian sorretuista kylistä ja Romanian vastarintaliikkeen salaisten kynttiläiltojen opiskelijoilta. Kesätienestejä hankin istumalla Tapanin mallina Katajanokan toisella laidalla. Kahdesta Korkeasaaren lautan äänestä tiesi tunnin kuluneen.
Olin yhdentoista, kun veljeni Risto yllytti minua osallistumaan Kontakti-kilpailuun. Kirjoitin 35 liuskaa isän loputtomasta väitöskirjan väännöstä, ja Risto pani pilkut paikalleen. Respiittivuosi valittiin ikäsarjani ykköseksi, ja debytoin äidin virkkaamassa tunikassa ja Hai-saappaat jalassa, yhtä aikaa Arto Mellerin kanssa.
Kun tarkkaan kuuntelin, kuulin jalon kutsumuksen kirjailijaksi. Milloin en varastellut sheikkipurkkaa Salmen kanssa Jaakolan kaupasta tai sovitellut lankakeriä puseron alle Leenin kanssa, vetäydyin hoivaamaan maailmantuskaani juhlalliseen yksinäisyyteen. Luin keuhkotautiin nuorena riutunutta Saima Harmajaa, kuljin sateisen Kauppatorin laitaa Rikhardinkadun kirjastoon ja tavasin Leinon patsaan jalustasta, että yksi on laulu ylitse muiden.
Jo 1968 olin kuullut Maijan levyltä Heikki Laitisen äänen. Mutta 12-vuotiaana tämä seuraava oli lujimmillaan.
Suuren sataman nostokurki
PUHEENVUORO: Päivi
Kirkassilmäinen uskovainen etsii oikeaa jaetta
Siitä olin jo siihen aikaan hankala, että kaikkeen piti ottaa kantaa. Hetken olin EEC:n vastustaja, kouluneuvostossa vaadin pidempää ruokatuntia, sitten jo laitoin rintaan Jeesus rakastaa sinua -napin. Tiistaisin kävelin Johanneksen kirkon ohi Korkeavuorenkadulle seurakuntasaliin, missä harjoitteli Johannes 3:16. Kyllä, se raamatunkohta oli juhlallisesti sen kitaroin ja huiluin musisoivan lauluyhtyeen nimi, jossa luokkatoverini Katarina Engströmin alton rinnalla opettelin olemaan sopraano. Suomen kirkon ensimmäinen nuorisokanttori Mauri Miettunen yritti totuttaa sormeni näppäilemään kirjarahoilla hankitulla kitaralla kolmijakoisen kappaleen.
Ja sitten mentiin vankiloihin ja varuskuntiin, missä nyt viattomien nuorten naisten hengenpalolle eniten oli käyttöä.
Katso Kristus kadulla kulkee
Siipeni murtuneet
Mutta kuka oli se, joka sai minut tavaamaan säilyketölkkien kylkiä sortajien boikotoimiseksi? Kuka lauloi turvalliseen huoneeseeni afrikkalaiset, verilöylyyn päättyvät kirkonmenot? Ei kai Antti, ensimmäinen suuri rakkauteni, joka Johannes 3:16:ssa soitti bassoa ja kertoi tavanneensa sen raspikurkkuisen nuoren miehen Päiväkummussa? Hyvät ystävät, nuoruusvuosieni suurin yksittäinen vaikuttaja, ihmisoikeustaistelun siemenien kylväjä ja musiikillisen sivistykseni kapeuden ehdoton syy, Jaakko Löytty.
Martin Luther Kingin laulu
Seurakuntanuoreksi ryhtyminen vaatii erityisluvan, jos sellaiseksi aikoo ennen rippikoulua. Minä sain sellaisen KP Kinnuselta, ja rupesin syksyllä 1974 Tapulin, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan, nuoreksi. Sunnuntai-iltaisin mentiin varttikirkkoon ja päälle juotiin teet. Kesäviikonloput kuljin Sipoon saaristossa Honkalinnan kesäkodin polkuja. Se kaikki oli turvallisesti kovin kaukana siitä, mitä heinänkorjuupiikana olin kokenut. Luulin, ettei siitä jää jälkiä, kun nuppua väkisin revitään auki. Vasta yli nelikymppisenä itkin hyväksikäytetyksi tulleen surun.
Kuljin ääripäästä toiseen. Pastoreitten selän takana pidettiin kuumimpaan aikaan polvirukouksia ja jaettiin Kolmen sepän patsaalla traktaatteja. Joku oli käynyt hakemassa kielilläpuhumisen lahjan ja sitä hämmästeltiin. Korviin jos laittoi reiät tai kynsiin väritöntä lakkaa, heti piti epäillä, onko luopumus tullut.
PUHEENVUORO: Eila
Runotyttö ryhtyy imettämään ja Meidän äitin erottaa letistä
Koulu oli minulle vaikea paikka. Meron Pian kanssa katseltiin kaihoisasti Töölön yhteislyseon, nykyisen Etu-Töölön lukion likaisesta ikkunasta pihalle, milloin en ollut jäänyt kotiin nukkumaan. Seurustelin Antin kanssa ja Lestiksen seuroissa istuneena opiskelin nyt vuorostani kurkisuoniolaista körttiläisyyttä. Tiukkaa oli, eikä helppo ollut sekään päivä, kun Antti Tuomiokirkon rappusilla sanoi, ettei enää halua.
Sitten tuli Jyrki, tapulilaisia hänkin. Kun hetken sukuja kaiveltiin, huomattiin, että jämsäläisiä ollaan. Viljo-vaarini äiti oli kasvanut saman selän rannalla kuin Jyrkin isä, siellä Tiirinselällä, jonka auringonlaskuja sitten yli kaksikymmentä vuotta raukeana katselin, kun kaikki intiaanit ja majanrakentajat oli saatu saunasta peiton alle.
Isän peruja minua kiinnosti kirkkohistoria, mutta en voinut antaa isälle sellaista lahjaa, että olisin lähtenyt sitä lukemaan. Säälipisteillä pääsin aloittamaan kotimaisen kirjallisuuden opinnot. Ensimmäisen opiskelukevään oksentelin. Olin raskaana. Pidettiin Jyrkin kanssa pienet häät. Laitettiin koti Domukselle. Lotta syntyi syyskuun kuudes. Täytin laitoksella 20 vuotta.
Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syntyi Johannes, vajaat kaksi vuotta myöhemmin Tuomas. 23-vuotiaana olin kolmen lapsen äiti ja yritin suorittaa tentit imetysten lomassa. Meistä tuli espoolaisia, kun muutettiin ensimmäiseen omaan kotiin Kiloon. Jyrki sai lääkärinlukunsa valmiiksi ja minä omani. Kun Reetta syntyi -88, asuttiin jo rintamamiestaloa Pikkulinnuntiellä, Espoon Lintuvaarassa. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi nuorimmaiseni, joka nykyään käyttää nimeä Sora.
Iltaisin, kun oli päivän kaikki pahat tehty, nousi mielestä jotain kauan sitten opittua, niin kuin nämä kaksi:
Sinapinsiemen
On vaikeata rakastaa
Mutta tämä on siirtynyt Hyppelihiireltä vielä Joonan ja Ainonkin makuukammariin:
Hyppelihiiren kehtolaulu
PUHEENVUORO: lapset Lotta, Johannes, Tuomas, Reetta ja Sora
Tuuli kulkee sisäisissä huoneissa
17 vuotta olin päätoiminen perheenäiti. Ylevä kirjailijankutsumus käperteli nurkassa, mitä nyt muutaman romaanintekeleen kirjoitin. Sisäinen palo haki happea vaikka väkisin, mutta roihulle ei ollut tilaa.
Niin tiheitä olivat puuronkeiton ja pyllynpyyhkimisen vuodet, että en enää löytänyt itseäni seasta. Maisemat kävivät kapeiksi: Pikkulinnuntieltä Päijänteelle ja takaisin. Pikkulinnuntieltä Valkealan opiston pihaan ja takaisin. Pikkulinnuntieltä Leppävaaran kirkolle ja takaisin.
Pitkään vakuuttelin, etten tahdokaan muuta.
Isä kuoli, kun odotin Soraa. Se oli siihenastisen elämäni raskain kriisi. Isän jatkuvan vastustamisen sijaan piti kasvaa aikuiseksi ja miettiä, mikä itselle ihan oikeasti on tärkeää. Lakkasin uskomasta vastauksiin. Aloin hämmästyksekseni pitää puoliani, tunnistaa tunteita, etsiä uutta asentoa.
Voi sitä koirien häntien heiluntaa, niitä kattilassa keitettyjä sählymailojen lapoja, keväiseen kurakeittoon kaivettuja kukkasipuleita, märkien lapasten armeijaa ja kuivuttuaan sinne tänne rapisevaa hiekkaa. Millainen äänten ja tuoksujen ja lapsen luomisen solina, mutta minä olin koko ajan jotakin paitsi. Katselin ikkunasta ulos, vaikka elämä oli siinä sisällä.
Toisen päivän iltana
Minun käteni soi
PUHEENVUORO: Marjatta
Maa järisee
Keväällä -97 aukesi Espoon Seurakuntasanomissa toimittajan paikka. Olin 37-vuotias enkä ollut koskaan kuullut lounassetelistä. ”Kannattaako tällaisen kokemattoman ja vanhan edes hakea?”, kysyin päätoimittajalta.
Traagista, että löytääkseen itsensä ihmisen pitää usein kadottaa muut. Kun näin, mitä on, seinät ympärillä alkoivat puristaa. Oman kriisini keskellä äiti teki kuolemaa. Keväällä -99 jaettiin lapsuuden muistoja seitsemään kotiin.
Rakastuin kohtalokkaasti. Niinhän muutoksennälkäiselle käy. Olin yhtäkkiä kokonainen, ja joku oli näkevinään kaiken, mitä minussa oli. Ei tarvinnut enää panna vastaan eikä peitellä mitään. Kaikki mitä oli, sai olla.
Parikymmentä vuotta kestänyt avioliitto ajautui kriisiin. Keräsin Keltontien kirjahyllystä Harmajani ja Hellaakoskeni ja muutin pois. Vielä kolme vuotta myöhemmin itkin vuolaasti, kun ajoin vanhaa kotimäkeä alas.
On lepopaikka suloinen
Kristuksen muoto
”Ei haittaa”, ovat sitkeästi selvinneet lapset sanoneet, ja silti Jyrkin ja minun ero on ollut elämämme suurin muutos. Minut se pakotti nopeisiin askeleisiin. Vaikka menetin sen suuren rakkauteni, joka oli sieluni pohjaan tähyillyt, jo seuraavana kesänä vietin häitä Ossin kanssa. Minusta tuli tapiolalainen, Silkkiniityn viheriöiden ja merenrantojen kulkija.
Yhteinen elämä kaatui alkumetreilleen. Keväällä 2005 olin kahdesti eronnut nainen. Haudoin haavaa. Pääni puhki mietin, mikä minut tähän toi. Ajattelin, etten uskalla koskaan enää.
Pyhäkoulutäti avaa nutturansa
Jyrkistä erotessa jäin vakituisista toimittajantöistä yksityisyrittäjäksi. Nostetta oli ja töitä. Nelikymppisenä olin vihdoin hankkinut ensimmäisen passini ja katsonut rajan tuolle puolen. Häkellyttäviä olivat kielitaidottomalle matkailijalle maailman piazzat.
Leipää piti saada. Onneksi oli pyhäkouluyhdistys. Kolmen kuukauden sairauslomasijaisuudesta tuli edelleen jatkuva perustoimeentulo. Kas näin syntyy Lasten Pyhäkoulu. Näin pyyhitään pöly pyhäkoulun brändin päältä.
Tuolla keinuu pieni pursi
PUHEENVUORO: Erja
Kustannustoimittaja haroo hiuksiaan
Vaikka ei tullut kirjailijaa, tuli kuitenkin kirjan tekijä. Suostua genreensä, kas siinäpä laji.
PUHEENVUORO: Maaria
Puhelias poikaystävä soittaa kello 23
Sinä yhtenä kesänä Jukolanahteen kotini pihalla, siellä Mankkaan korkeimmalla mäellä, istui kiiltomatonaaras öisin pienen vesiastian vieressä kivellä. Tunguusian tupsukukat ja angervot polttivat soihtujaan, kun yksinäisessä torpassani kirjoitin ja mietin, olisiko elämää vielä.
Tunsin saaneeni paljon. Ihmeeltä tuntui selviytyminen itsetuhoistenkin aikojen yli. Lapset olivat kaikkien kuohuvien, voimattomien vuosien jälkeen käden ojentaman päässä. Laskin päiviä, ja ajattelin, etten tarvitse niitä enää monta. Elämä on eletty, takanapäin. Nyt vain solmin sen viimeiset langat yhteen.
Sitten sain tehtäväksi juontaa köyhyyden asiantuntijoiden paneelin diakonian tulevaisuudesta. Kuka siitä tietää, hyvänen aika? Soitin Diakin Järvenpään yksikön johtajalle, Mikko Malkavaaralle. Nissisen Martti oli kertonut, ettei naurustaan tunnettu Mikko enää naura.
Minä suojelen sinua kaikelta
Moskovan muurahainen
PUHEENVUORO: Mikko
Kuoppatien omenapuun alla laulettiin sormusten vaihdon päivänä pääsiäisvirsi. Se on, pankaa mieleen, myös hautajaisvirteni. Myös tänään sen toukomettiset ovat erityisen paikallaan.
Aurinkomme ylösnousi
Herraa hyvää kiittäkää (Armonlapset riemuitkaa -virren b-sävelmä)
