Lystikäs pihaleikki

Pergola on sudittu tummanpuhuvaksi. Kiveystyöt ovat loppusuoralla. Viiniköynnöksiä vaivaa tauti. Ruukkupuutarha on istutettu, kurjenpolvea siirretty kompostorien tuntumaan, multaa ja kivituhkaa levitetty kymmenin kottikärryllisin. Takapihan isoon multakasaan on koverrettu aukko kuin luolalle suu. Wisteria odottaa vielä kuistilla. Joku vietävä syö senkin lehtiä.

Reetta on lopettanut kiertolaiselämänsä, tyhjentänyt lopullisesti kaappinsa ja laatikkonsa ja lähtenyt Tampereelle näyttelijänoppiin. Sora on pakannut jätesäkillisen tyttövaatetta menneiltä vuosilta ja lukee trokeesta ja jambista in english. Erkka on käynyt näyttämässä esivalintatehtäviä, pelkistettyjä kuvia itsestään. Matka Maijun luo Berliiniin siirtyy väkisinkin heinäkuulle. Hatakat muuttavat kahden viikon päästä Raumalla uuteen kotiin. Johannes lähtee Valtterin kanssa Tshernobyliin. Anni valmistuu ensi torstain publiikissa. Jonain päivänä Tuomas toivottavasti kiinnittää pergolan kattopalkit. Anna-Maija on joutunut Malmille sairaalaan. Maaliskuusta asti kerätyt dalit-paperit odottavat mapitusta olohuoneen pöydällä. Lehtolaan muuttaa ensi viikolla kukko ja kymmenen kanaa.

Mikko palelee vähemmän, mutta hikoilee enemmän. Kuumia aaltojaan hän sanoo suorastaan kivulloisiksi, sähköshokin tapaan. Miehuus on mennyt niin, että välillä meitä molempia itkettää, vaikkakin eri syistä. Vaikea on katsella toisen tiukkaa paikkaa, ja se, mistä ei saada heti puhuneeksi, kasvattaa ihojen väliin juopaa. Onneksi se kohta jo putoaa kuin rupi.

Muistikirjassa, johon tallentuvat pihan lintujen elkeet, siilien polut ja mullasta nousevien aikataulut, on sisäkansiin liimattuna lehdestä leikattuja kuvia yhdestä ja samasta pihasta. Jutun otsikkona on Taiteilijan lystikäs pihaleikki. Minulle on tullut sen käsittämätön kepeys monena iltana mieleen, kun keräilen työkaluja selkä väsymyksestä puuduksissa ja pää kaiken ajattelemisesta ja sydän kaiken tuntemisesta turtana.

Hampshire, South England 19.-23.4.

Exeterin ohi Sidfordin ja Seatonin kautta Lyme Regisin myllyravintolaan Sunday Roastille. Meri on kaivertanut rannan kiville silmät. Dorchester, Bournemouth, metsän keskelle asettunut Lyndhurst. Ponit, hevoset ja lehmät laiduntavat ilman aitoja. Beaulieussa hirnahtelevat hevoset juoksentelevat harjat hulmuten autokaupan pihassa. Aasi maistaa Soran housua. South Hampton vaatimaton. Seven Sister'sin Beachy Headillä, kalkkikivijyrkänteellä, kuolemaan hypänneiden muistokukat. Brighton kirkas. Kemp Townin Pinkie. Arundelin kaupungin komea kirkko kaupungin kattojen tarjottimella.

Matkan erikoisuuksia: vanhuksista varoittavat liikennemerkit (meillä pitää pelätä vain lapsia), suihkuveden lämpöä säätelevä sähköinen pömpeli, pitkulaiset tyynyt, sik-sak-kaistaviiva, ei jalkakäytäviä. Auton, joka neljätoista vuorokautta aikaisemmin ei suostunut käynnistymään ilman käyttöoppaan lukemista, palautamme 2500 kilometriä ajaneempana naarmuitta kyljin.

Cornwall 15.-18.4.

Dartmoorin kansallispuiston kapeat tiet ja yhtäkkiä aukeavat jylhät nummet. Tavistock. Gunnislake. Lautalla Foweysta joen yli Polruaniin ja loputtoman rantapolun varteen. Kaikkialla keltaisena kukkiva kataja. Tien yli kaareutuva oksien katto. Mevagissey. Lost Gardens of Heligan. St Austell, Truro, St Michael's Mount. Läntisimmän kolkan yhä kapeammat tiet, maan viimeinen ääri Land's End. St Justin ja St Ivesin välillä muutama harmaa talo tiessä kiinni, kukko yksin ovensuussa.

North Wales 10.-13.4.

Huumaavan kauniita, yhä korkeampia kukkuloita. Loputtomiin lampaita, aivan vastasyntyneitä vauvoja. Kapeita, mutkittelevia teitä reunustaa kaunis mutta pelottavan lähelle työntyvä kiviaita.

Conwyssa laskuvesi tyhjentää lahden, venet makaavat kyljellään kuivalla maalla. Bodnant Gardenin kukkivien puiden keskeltä katselemme Snowdonia, kuningas Arthurin ja hänen ritareittensa leposijaa. Portmeirion on pieni Portofino, mutta kovin siisti ollakseen Italiaa. Joka toisen pikaruokalan ikkunassa lukee: Probably the best fish and chips in Great Britain.

Kotiinpaluu

En usko ennen kuin näen

Sisäinen tuomaani tuijottaa epäuskoisena lasikuistilla lehtiä työntävää wisteriaa. Hiirenkorvat ovat niin alullaan, ettei niiden syvemmästä luonnosta ota oikein selvää. Mutta mitä ovat nuo kaksi pienenpientä lehtihangasta nousevaa terttua? Eivät ainakaan sitä, miltä kovasti näyttävät, ajattelen minä.

"Nuppuja ne ovat", sanoo kaikkeen uskovainen Mikko. "Se oppikirjojen ja puutarhurien mukaan vasta kahdeksantena vuonnaan jos silloinkaan kukkiva wisteria on viettänyt onnellisen talven meidän lasikuistilla ja aikoo kukkia nyt."

Mikä parasta, Mikko ymmärtää asian merkityksen. "Pitää varmaan perua Englannin-matka ja jäädä katsomaan."

Ei haudata mitään

Aivan oikein, pääsemme asiassa eteenpäin. Illalla Sora tulee ja sanoo: "Musta tuntuu kauhealta ajatus hautaamisesta. En halua, että haudataan mitään."

Annetaan siis olleen olla? minä varmistan. Vaikka jossain vaiheessa sanoit, että vihaat sitä, mitä on ollut?

"Niin", sanoo Sora. "Totta kai minä kymmenen vuotta sitten olin pieni tyttö. Ei sitä mikään muuksi muuta enkä minä lopulta edes vihaa sitä ajatusta. "

Otan siis onnellisena askeleen yhteistä historiaamme kohti. Juuri siitä luopuminen on mielessäni ollut kovinta. Jos Jyrkistä erotessani itkin sitä, ettei nyt ole ketään, jonka kanssa muistaa, millaista vuosia sitten oli (miksi olenkin niin takaperoinen ihminen?), nytkin ehdin surra syyllisyyttä, jota tunsin muistaessani lettipäätä saaren polulla.

Niin kuin rajakohdat aina, nimiäispäivä kirkastaa katsettamme puolin ja toisin. Hengitän sen jälkeisenä aamuna jo kevyemmin. Sora puolestaan sanoo ennen nukkumaanmenoa: "En ole varma mistään muusta kuin siitä, että juuri nyt en kestä ajatusta tyttönä olemisesta. Voi olla, että kymmenen vuoden kuluttua nauramme sille, että tällainenkin riittipäivä oli."

Minua sellainen rehellisyys helpottaa. Emme sulje ovia. Kaikki on mahdollista.

Illalla kummipoika kirjoittaa stereotypiat kieltävästä ja lähes androgyynisestä ajatusmallista, joka on elintärkeä oman itsensä ymmärtämisessä. Se, ettei kukaan vaadi minulta mitään, mitä en ole heille luvannut, antaa minulle vapaat kädet määrittää itseni. "Toki aika ja ympäristö luovat ihanteita ja muokkaavat, nuo kaksi taidekoulua [Torkkeli ja Kallio] varmaan muita rankemmin, mutta meidän aikamme myös kysyy, mitä haluat olla, vapaammassa kontekstissa kuin koskaan aikaisemmin. Näissä kouluissa ei tulla joksikin muuksi, vaan löydetään se paikka, jossa olla sitä mitä kaipaa."