Aivan oikein, pääsemme asiassa eteenpäin. Illalla Sora tulee ja sanoo: "Musta tuntuu kauhealta ajatus hautaamisesta. En halua, että haudataan mitään."
Annetaan siis olleen olla? minä varmistan. Vaikka jossain vaiheessa sanoit, että vihaat sitä, mitä on ollut?
"Niin", sanoo Sora. "Totta kai minä kymmenen vuotta sitten olin pieni tyttö. Ei sitä mikään muuksi muuta enkä minä lopulta edes vihaa sitä ajatusta. "
Otan siis onnellisena askeleen yhteistä historiaamme kohti. Juuri siitä luopuminen on mielessäni ollut kovinta. Jos Jyrkistä erotessani itkin sitä, ettei nyt ole ketään, jonka kanssa muistaa, millaista vuosia sitten oli (miksi olenkin niin takaperoinen ihminen?), nytkin ehdin surra syyllisyyttä, jota tunsin muistaessani lettipäätä saaren polulla.
Niin kuin rajakohdat aina, nimiäispäivä kirkastaa katsettamme puolin ja toisin. Hengitän sen jälkeisenä aamuna jo kevyemmin. Sora puolestaan sanoo ennen nukkumaanmenoa: "En ole varma mistään muusta kuin siitä, että juuri nyt en kestä ajatusta tyttönä olemisesta. Voi olla, että kymmenen vuoden kuluttua nauramme sille, että tällainenkin riittipäivä oli."
Minua sellainen rehellisyys helpottaa. Emme sulje ovia. Kaikki on mahdollista.
Illalla kummipoika kirjoittaa stereotypiat kieltävästä ja lähes androgyynisestä ajatusmallista, joka on elintärkeä oman itsensä ymmärtämisessä. Se, ettei kukaan vaadi minulta mitään, mitä en ole heille luvannut, antaa minulle vapaat kädet määrittää itseni. "Toki aika ja ympäristö luovat ihanteita ja muokkaavat, nuo kaksi taidekoulua [Torkkeli ja Kallio] varmaan muita rankemmin, mutta meidän aikamme myös kysyy, mitä haluat olla, vapaammassa kontekstissa kuin koskaan aikaisemmin. Näissä kouluissa ei tulla joksikin muuksi, vaan löydetään se paikka, jossa olla sitä mitä kaipaa."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti