Garlabanin kukkulat

"Isäni kunnian päivä!", sanoo Mikko yhtäkkiä junassa jossakin Arlesista itään. "Nuo vuoret!"

Totta. Rata viistää ilmiselviä Marcelin ja paimenpoika Lilin metsästysmaita, valkoisen kiven karuja rinteitä. Niille kiipeämättäkin tiedämme, että tuolla tuoksuu timjami ja liitää kotka.

Vasta jälkikäteen tajuamme, että olemme itse asiassa kulkeneet samojen vuorten maisemassa koko siihenastisen matkan. Missä olivat ne oikeat vuoret? Mikä olikaan Marcelin kotipaikka?

Emme saa Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisten elokuvien yksityiskohtia mieleen, vaikka käyskentelemme ajatuksissamme kukkulatalon pihamaalla ja sinne johtavan kanavan rantaa mennen tullen.

Mutta kun olemme taas Suomessa ja Mikko palaa Pieksämäen esitelmäreissustaan, istumme kevätpäivän lämmittämällä lasikuistilla, kaadamme Provencen kunniaksi roseeta lasiin ja päätämme katsoa elokuvista toisen, Äitini linnan.

Marseille!, tunnistamme heti alkuun. Notre Dame de la Garde!

Kun joskus 90-luvulla nauhoitin Pagnolin elokuvat suhisevalle VHS-kasetille ja erehdyin katsomaan niitä useammankin kerran, en saanut perhepiiristä seuraa. Lapset naureskelivat minulle hyväntahtoisesti mutta yläpuolelta niin kuin pehmeäpäisille nauretaan. Kuinka monetta kertaa Le Château de ma mèreä nyt katselen, mutta edelleen se täyttää minut kellanruskealla, kivenkoloon kuivettuneen heinän värillään. Silkka sielua hoitava runollinen retki onnelliseen lapsuuteen, siihen, joka todellisuudessa melkein jokaiselta puuttuu mutta josta kaikki hakevat lohdutusta myöhempään murheeseensa.

Painamme elokuvan paikannimet mieleen. Hmm, raitiovaunu tuo heidät La Treille'hin. Se löytyy kartasta. "Collines", kukkulat, ovat siis Garlabanin vuoret? Kyllä, vahvistaa netti. Olemme ohittaneet paikan aivan vierestä jo saapuessamme junalla Nizzasta Marseille'hin. Niille vuorille siis katosi 30-vuotiaana pikkuveli Paul, Vergiliuksen viimeinen paimen? Siellä lepää haudassaan kuvankaunis äiti, jonka varhaiseen kuolemaan katkesi Marcelin timjamintuoksuinen lapsuus?

Täällä sinä vain loiot laajan pyökin katveessa / ja soittelet ruokopillillä metsän lauluja, / mutta minä jätän kotikonnut ja rakkaat vainiot. / Minut ajetaan isänmaasta, / mutta sinä lepäilet varjossa huolia vailla / ja metsissä kaiutat kauniin Amarylliksen nimeä.

Publius Vergilius Maro (70-19 eKr.)

Viiltävän sininen

Taivas on tänään viiltävän sininen. Sireeni kasvattaa vihreää kyhmyisiin oksiin. Kanukan punaisiin varsiin on työntynyt läpikuultavan heleät korvat.

Leena on aamuyöllä kuollut.

Toista kertaa samaan virtaan

Vuodet eivät ole veljeksiä, sanoo Mikko. Hän sanoo niin aina, kun luulen jonkin muuttuvan tavaksi.

Tänään koskettelen käsin elämän odottamattomuutta. En siksi, että olisi tapahtunut jotakin odottamatonta, vaan siksi, että sitä tapahtuu koko ajan, ymmärtämättäni. Peruuttamattomia muutoksia tapahtuu myös niiden elämässä, jotka eivät sitä itse huomaa.

Olen seurannut Leen@n hidasta väsymistä (leenankevat.vuodatus.net), hengitellyt itsekin kevyesti. Eilen Leen@ ei ole jaksanut herätä enää ollenkaan.

Aurinko työntyy pilvien raosta kaistaleeksi pöytään. Karusti kaatamieni sireenien latvat tekevät lehteä ja nuppua äidin ikkunalta perityssä savimaljassa. Siili kävelee pihan poikki. Eikö sen varpaita palele.

Tämä on niitä uuteen kirjoitustyöhön tarttumisen päiviä, jotka yllättävät minut aina, vaikka jo sata kertaa olen samalla tavalla katsellut tyhjän ruudun yli ikkunasta ulos. Minulla on täysi työ uskoa, että ehtisin mitään, yltäisin minnekään, olisin minkään väärti.

Ja yhtä aikaa riittävältä tuntuu se, että kastanjan silmu kiiltää.

Sellainen päivä

Tänään tai viimeistään huomenna tai vihonviimeistään ylihuomenna on se päivä. Kirkon tutkimuskeskuksen historia valmistuu vain yhden säälittävän lyhyen vuoden myöhässä.

Olen katsellut vierestä Mikon loputonta lukemista ja kirjoittamista: niinivaaralaisia olohuoneen pöytää kuormittavan kirjakasan alla, karismaattisia liikkeitä Ristisaaren saunakamarissa, uususkonnollisuutta Kuoppatien yläkerran huoneessa, jossa pentele sentään ei netti toimi. Tutkimus on kulkeutunut aamukahvipöydästä lounaslautaselle ja iltaisen viinilasin kylkeen. Kärjistynyttä kirkollista kiistahenkeä olemme yrittäneet ymmärtää neljän viimeisen vuosikymmenen läpi.

Lotta oli viisas, kun muistutti, mitä kaikkea muuta epätoivoiselta näyttänyt kirjoitusurakka on menneen vuoden aikana nielaissut. Paremmin kuin Lotta tiedän esitarkastetut väitöskirjat, ohjatut gradut ja opinnäytteet, pidetyt esitelmät ja seminaarit. Mutta unohduksiin on alkanut painua syöpähoitojen alku, yli kahden kuukauden sairausloma, yövalvomiset, monta sähköshokin kaltaista kuumaa aaltoa tunnissa, kilpajuoksu kulman takana odottavaksi oletetun kuolemisen kanssa. Ihmekö, jos ei viisisataa liuskaa syntynyt neljässä kuukaudessa.

Kaiken tekemisen lomassa olen tänä keväänä henkeä pidätellen seurannut Heikin, Kimmon ja Leenan taistelua tautia vastaan. Mieli on ollut ennemmin tyhjä kuin täysi. En ole kaivannut selityksiä, pelkkää hiljaista katselua vain.

Ilon olen ottanut siitä, missä on ollut tarjolla: Soran hienoista ennakkotehtäväkuvista, joista parhaassa (liian harvoin nähty, kovasti kaivattu) Reetta istuu Nätyn käytävällä, avoimista ovista virtaa valoa kiviseen lattiaan. Ainon pääsiäiskortista, jossa pupu hukkuu hauraanvärisiin höyheniin. Johanneksen luottamuksesta lentokoneen siipeen, veneen purjeeseen. Tuomaksen ja Marian kuukauden päästä syntyvästä pikku-Neelasta. Arkisesta mutta yhteisestä muuttotyömaasta Maijun ja Hampan kotona Sturenkadulla. Annin ja Jannen palaamisesta muonavahvuuteen. Erkan hyvästä tahdosta, niin nimenomaan, hyvästä tahdosta. Kotimaa24:n sairaan nettikeskustelun apokalyptisten tuhonkuvien keskelle läiskähtävästä Heikki Mäkeläisen muistutuksesta seurakunnille: Kesäturistit tulevat, laittakaa esitteenne kuntoon.

Tuskin koskaan olemme odottaneet torstaita näin hartaasti. Iltaviideltä lennämme Nizzaan. Kaksi viikkoa katsomme Provencen kevättä, kuljemme Rhônen suiston ja rannat: Marseille, Aix, Avignon, Arles, Nimes. Saintes Maries'ssa tarkistamme Magdalan Marian ja hänen palvelustyttönsä Saaran, mustalaisten suojeluspyhimyksen, ranskautumispaikan. Cagnes sur merissä nostamme maljan kaksivuotiaalle naimisellemme. Kuka tietää, vaikka vaivautuisimme uudelleen ihanille Nizzan pohjoispuolen kukkuloille ja Vencen takakujille kolkuttamaan Matissen kappelin ovia, jotka edellisellä kerralla olivat urhoollisesta kävelyretkestämme huolimatta kiinni.

Takapiha on vielä lumessa sieltä täältä. Yhtenä harmaana päivänä karsimme rajavaahterasta ja omenapuusta oksia. Elävän adventtikalenterin valoinstallaation lasilyhdyt ovat poksahdelleet vaarallisiksi sirpaleiksi pergolan lattialle. Lasikuistin nurkassa odottaa muistoseurojaan kovalle talvelle periksi antanut wisteria. Mitä siitä, että kuolema tulee, sanoi Katri Vala. Onhan kukittu kerta.

Pidetään vihaa

Meillä lehdet kertyvät lukemattomiksi läjiksi keittiön työpöydälle. Se tarkoittaa sitä, että välillä urakoimme oikein olan takaa. Laihtuvathan ne pinot, kun kovasti nähdään vaivaa, vaikka aina en ymmärrä, miksi pitäisi. Se, mistä muut ovat puhuneet minun osaamatta liittyä keskusteluun, osoittautuu usein juuri niin pieneksi asiaksi kuin olen uumoillut. Merkittävät asiat taas saavat olla lehdessä tyrkyllä kenenkään tarttumatta.

Tulin vasta tänä aamuna lukeneeksi tammikuun Kuukausiliitteen jutun venäläisistä uusnatseista ja antifasisteista. Yhteistä näille ääripäiden edustajille on viha. Samaa olen aistinut kirkollisessa nettikeskustelussa, jossa ns. Raamatulle uskolliset kertovat ns. liberaaleille, mitä ns. Jumala tahtoo ja mitä ei.

Onko tämä uusmoralismin nousua niin kuin sanovat, vai ovatko pienet ihmiset vain saaneet netistä ilmaisuväylän? Mistä olisivat siinneet sellaiset sanat kuin siveyden sipuli ja tiukkapipo, jos eivät ikiaikaisista nenänvartta pitkin katselijoista? Blogimetsän synkimmässä syrjässä haikailen vanhojen hyvien aikojen perään. Silloin saattoi elätellä kuvitelmaa, ettei noin kapeasti kukaan oikeasti ajattele.

Kummallisinta on vihan pukeminen sääliin tai hurskaaseen rakkauteen. Ns. Raamatulle uskolliset perustelevat jyrkkää kantaansa juuri rakkaudella. Synti on sanottava synniksi toisen pelastukseksi. Se ei oikeuta kuitenkaan toisia sanomaan synniksi heidän tuomiomieltään, vaikka sillekin arviolle löytyvät Raamatusta perusteet.

"En minä sinua vihaa", oli Sonja Falk sanonut A-talkissa kanssaan esiintyneelle egyptologi Johan Brandtille heittäessään häntä nauhoituksen jälkeen keskustaan. Homoseksuaalina kristittynä ohjelmassa esiintynyt Brandt sanoi yllättyneensä kerrassaan. Ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että homoseksuaalisuudesta toisin ajatteleva voisi vihata häntä itseään. Vihasta puhuessaan Falk tuli paljastaneeksi, että juuri siitä on kyse.

Onneksi Heinimäen Jaakko on lukenut keskiaikaisia kirkkoisiä. Heidän mukaansa vihamielisyys on uskon vastakohta. Jos usko on luottamusta ja vihamielisyys pelkoa ja arkuutta, niillä ei voi olla paljonkaan tekemistä keskenään.

Vihanpitämisen analyysi on lyhyt. Vihaa synnyttää pelko. Viha on arkajalkojen käyttövoima. Ne, jotka luottavat, voivat hengittää rauhallisesti ja tehdä toisenlaiselle tilaa. Ei ole pakko olla kaikkea vastaan, kun ei tarvitse suojautua.

Pelottavin uskovaisuus on pelkäävintä. Seksuaalisten ja sukupuolisten vähemmistöjen tuomitsijat varjelevat hauraan, raamatunlauseilla ja hokemilla rakennetun uskonsa puhtautta, koska tuntemattoman kohtaaminen pakottaisi heidät luottamaan avuttomina johonkin itseään suurempaan.

Sama inhimillinen likaisen pelko panee ylempikastisen torjumaan dalitin. Niin kuin homovastaisuutta perustellaan Raamatulla, selittävät kastisorronkin hindulaisten pyhät kirjoitukset. Sorto on pyhää, koska tasavertaisuus olisi autuuden estävä synti.

Lotta vihitään papiksi Turussa 7.3.2010

Geneve 8.-11.3.2010