"Isäni kunnian päivä!", sanoo Mikko yhtäkkiä junassa jossakin Arlesista itään. "Nuo vuoret!" Totta. Rata viistää ilmiselviä Marcelin ja paimenpoika Lilin metsästysmaita, valkoisen kiven karuja rinteitä. Niille kiipeämättäkin tiedämme, että tuolla tuoksuu timjami ja liitää kotka.
Vasta jälkikäteen tajuamme, että olemme itse asiassa kulkeneet samojen vuorten maisemassa koko siihenastisen matkan. Missä olivat ne oikeat vuoret? Mikä olikaan Marcelin kotipaikka?
Emme saa Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisten elokuvien yksityiskohtia mieleen, vaikka käyskentelemme ajatuksissamme kukkulatalon pihamaalla ja sinne johtavan kanavan rantaa mennen tullen.
Mutta kun olemme taas Suomessa ja Mikko palaa Pieksämäen esitelmäreissustaan, istumme kevätpäivän lämmittämällä lasikuistilla, kaadamme Provencen kunniaksi roseeta lasiin ja päätämme katsoa elokuvista toisen, Äitini linnan.
Marseille!, tunnistamme heti alkuun. Notre Dame de la Garde!
Kun joskus 90-luvulla nauhoitin Pagnolin elokuvat suhisevalle VHS-kasetille ja erehdyin katsomaan niitä useammankin kerran, en saanut perhepiiristä seuraa. Lapset naureskelivat minulle hyväntahtoisesti mutta yläpuolelta niin kuin pehmeäpäisille nauretaan. Kuinka monetta kertaa Le Château de ma mèreä nyt katselen, mutta edelleen se täyttää minut kellanruskealla, kivenkoloon kuivettuneen heinän värillään. Silkka sielua hoitava runollinen retki onnelliseen lapsuuteen, siihen, joka todellisuudessa melkein jokaiselta puuttuu mutta josta kaikki hakevat lohdutusta myöhempään murheeseensa.
Painamme elokuvan paikannimet mieleen. Hmm, raitiovaunu tuo heidät La Treille'hin. Se löytyy kartasta. "Collines", kukkulat, ovat siis Garlabanin vuoret? Kyllä, vahvistaa netti. Olemme ohittaneet paikan aivan vierestä jo saapuessamme junalla Nizzasta Marseille'hin. Niille vuorille siis katosi 30-vuotiaana pikkuveli Paul, Vergiliuksen viimeinen paimen? Siellä lepää haudassaan kuvankaunis äiti, jonka varhaiseen kuolemaan katkesi Marcelin timjamintuoksuinen lapsuus?
Täällä sinä vain loiot laajan pyökin katveessa / ja soittelet ruokopillillä metsän lauluja, / mutta minä jätän kotikonnut ja rakkaat vainiot. / Minut ajetaan isänmaasta, / mutta sinä lepäilet varjossa huolia vailla / ja metsissä kaiutat kauniin Amarylliksen nimeä.
Publius Vergilius Maro (70-19 eKr.)
5 kommenttia:
Tuo kuva on ihana ja sopii otsikkoon. Lähettää mielikuvituksen lentoon. Mistä kuva on?
Kuva on (mielikuvituksettomasti) Äitini linna
-elokuvan kannesta. Älä usko minusta liikoja.
Hei ystävä!
Tulin vierailulle, viimein. Kiitos kauniista sanoistasi blogissani, olen puhuteltu sinun ja monen muun puumerkeistä, toivotuksia, siunauksista. Tästä jatketaan.
Lueskelin teidän taivalta. On äärimmäisen mielenkiintoista päästä kurkistamaan syöpäsairaan puolison mielenmaisemaan. Vieressäkulkijan ajatuksia kun on joskus niin vaikea tavoittaa. Tuska ja suru on yhteinen, mutta silti olemme niin eri puolella sitä.
Sinä avaan taidoikkain sanoin tuntojasi, ja tuntuu suurelta luottamuksen osoitukselta saada lukea niitä. Kiitos! Jatketaan yhdessä, vieraillaan vastakin!
Kiitos, Tiina! Meillä on juuri nyt seesteinen tilanne, arvot kohdallaan, vain hoitojen jälkimaininki vaivana. Mutta niin kuin hyvin tiedät, rauha on käynyt määrämittaiseksi. Oikeastaan sairastumisessa järkyttävintä ja myös merkillisellä tavalla arvokkainta on se, ettei kuolemattomuuden harha enää koskaan palaa.
Mutta sinulla on nyt vakava aika. Vaikka emme tunne (tai no, kävi ilmi, että olen hyvän ystäväsi äidin ystävä), tilanteesi kohtuuttomuus tulee suoraan päin. Olen iloinen, että jaksat siitä kirjoittaa.
Kuulin yhteisestä nimittäjästä tällä viikolla:)
Kyllä vain. Kuolemattomuuden harha on kaikonnut, toisaalta se auttaa tarttumaan hetkiin. En kyllä aiemmin osannut elää carpe diem, vaikka niin kuvittelin. Nyt se ei ole lainkaan vaikeaa. Elämä.on.ihanaa.
Lähetä kommentti