Siemeniä mereltä

Runoilijatäti Anna-Maija ei toden totta ollut profeetta omalla maallaan. Velipojat olivat jo 40-luvun lopulla tehneet väännelmiä hänen esikoiskokoelmansa herkästä nimirunosta. Minä olin pannut merkille, että runoilijatäti toi kirjoja omistuskirjoituksella – pyöreää käsialaa punaisella ja vihreällä tussilla, katkoviivaa alla ja kolme pistettä perässä – mutta en ollut suotta käännellyt kirjojen sivuja. Samanikäinen serkkuni ei ollut tädin runoudesta vakuuttunut hänkään. ”Anna-Maija-tätinä minä asettaisin tavoitteeni hieman korkeammalle ja kirjoittaisin sivut täyteen”, kerrottiin hänen sanoneen.

Sitten olin tarpeeksi vanha saadakseni runoilijatädin tuoreimmasta teoksesta ihan oman kappaleen. Vuorossa oli 1970-luvun alun kokoelma Keskipäivän pilvi. En kertonut kenellekään, mutta kun olin yksin kotona, luin runoja tyhjissä huoneissa ääneen. Helpolla ne eivät 12-vuotiasta päästäneet. Näinä aikoina on puhuttava selvästi mutta onko muuta selvää puhetta kuin puiden hengitys?, kysyi runoilijatäti.

Se oli sitä aikaa kun runoilijatäti Anna-Maija laajensi reviiriään ja kiipesi ranskalaisen pikkukylän, Taizén, kukkulalle ja sai sen ekumeenisessa yhteisössä lohdutusta hengellisen kodin puuttumisen haavaan. Iltakaudet hän istui teekuppi kädessä siniseksi maalatussa keittiössämme ja kertoi hiljaisen toivon vastarintaliikkeestä itäisen Euroopan suljetuissa maissa.

Ymmärsin, että tämä oli nyt sitä, mistä runoilijatäti kirjoitti: Uskon ettei ole muuta kuin taistelukutsu muuttamaan murhetta vihreydeksi. Vapisutti, mutta halusin seistä siinä rintamassa.

Vasta vuosia myöhemmin otin hyllystä kaikki kapoiset kirjat. Niissä seikkailivat seljat ja satakielet. Pähkinäpensas ojenteli niissä pehmeitä lehtiään kuin myrkystä tietämätön lapsi, ja Jumalanäiti ajelehti meressä surusta turvallisin kasvoin.

Minua kauhistutti ja minua ihastutti. Runoilijatätini Anna-Maija, miten sinä piiloudutkaan puheenpulputuksesi taakse! Kun istut siinä teekuppi kädessä, en voisi ikinä uskoa, että juuri sinä kirjoitit Jumalasta, hyvin kaukana kellertävästä auringosta, ja uskomme rippeistä. Sinunko on kuunneltava juurissa, maan hitaissa verkostoissa, toukkien jäisissä onkaloissa? Sinunko on tykytettävä kinosten alla ja odotettava luolissa hiljaisuuden avattuja vakoja, siemeniä mereltä?

Luin rivikaupalla suljettujen silmujen säkeitä. Kädestä pitäen opetti runoilijatäti Anna-Maija riviensä väleissä matalaksi kasvamisen ja hitaasti puhkeamisen, jähmettymisen ja sulamisen malttia vaativia lakeja. Ei, ei opettanut. Puhui ennemmin itselleen silmunsa sisällä, hauraintaan yhtä aikaa suojaten ja paljastaen. Tämän maiseman ääni on viimeisten joutsenten käheä haukku – pidä sulaa auki!

Erityisen vaikutuksen minuun teki pieni, harmaa vuonna 1968 ilmestynyt kokoelma Sateenkaari. Siinä tuoksui ruoho, ruoho ja persilja, se pieni pimeässä metsässä kompastelevan keittiöveljen käteen osunut tupsu, kun hän vihdoin, kuolemansairaan Fransiskuksen pyyntöä pitkään vastusteltuaan jätti puutarhan kesyt, hoidetut käytävät ja suostui kuuliaisuuteen, pyhään, iloiseen, yksinkertaiseen kuuliaisuuteen.

Tuntea tuoksu, sieraimet suurina. Olla enemmin aukko kuin muuri, haihtumiseen suostuva vesi, joka kaikessa hiljaisuudessa syövyttää kulkureittinsä vuorenkin läpi. Poleeminen asenne on väärä, sanoi runoilijatäti Anna-Maija, ja minun sisäinen anarkistini kiukutteli vastaan. Entä se taistelukutsu! Muuttamaan murhetta vihreydeksi!

Tulen juuri pukemasta runoilijatäti Anna-Maijaa arkkuun. Hänen juhlapukunsa valkoista rintaa vasten lepää tulenpunainen kyyhkynen. Käsissään hänellä on valkoinen ruusu, se lounatuulen ja sulaneiden sydänten kukka. Hänen runonsa ovat levällään pöydälläni, elämässäni, kaikki ne kaarnan alle helähtävät miekat ja ujosti tuoksuvat kukkavanat, puutarhat, jotka puhkeavat yksinäisten ja ulkopuolella odottavien rajuja leikkejä varten.

Puun suonet sulkeutuivat, kirjoitti runoilijatäti Anna-Maija ja keksi jo seuraavassa lauseessa: Niinpä muutimme talveksi ruohonjuureen. Täällä on tilaa mykkyydelle, sikiönä nukkuvalle luottamukselle.

En ymmärrä pimeyden ja valkeuden erottamista. Tähän valoon mahtuvat kaikki pimeydet kasvokkain.

Radioaamuhartaus 28.8.2012, kolme päivää Anna-Maija Raittilan kuoleman jälkeen

Musarien kylässä 26.11.

Rotansyöjien kylässä Nepalin Terailla, aivan Intian rajan tuntumassa, lapset istuvat katoksessa ja kailottavat kovaan ääneen kirjaimia, joita heidän opettajansa Parpati osoittaa. "Vats joor neim?", kysyvät valkopaitaiset pojat minulta toisensa perästä. "Keisa? Keisa nais!" Kävelemme banaaninlehdistä tehdystä juhlaportista sisään kädet, kaulat tervetuliaiskukkia täynnä. Naiset seisovat luokan seininä häikäsevin sarein.

Kierrämme kylän vieriviereen rakennettujen majojen lomat. Rotansyöjät ovat dalit-kasteista alimpia, eivät vain yläkastisten vaan myös toisten dalitien sortamia. He ovat maattomia ja ansaitsevat niukan elantonsa tekemällä lapsesta saakka töitä yläkastisten pelloilla. Majojen seinustoilla kuivuvat oljesta ja lehmänlannasta leivotut halot.

Tarkistamme viljelykset ja muovituolista kyhätyssä pyörätuolintekeleessä istuvan nuoren miehen. Hän ei pääse kotimajansa edustaa pitemmälle. Selän vamma on luutunut pullottavaksi pahkuraksi. Sitten pääsemme varsinaiseen asiaan. Samaritan Uplift Servicen Bishnulla, joka itsekin on dalit, on kassissaan kahdeksantoista odotettua tuliaista. Lakinaisena hän on järjestänyt jos ei vääryydellä niin vaivalla ja viekkaudella taas muutamalle kylän paperittomalle paperit. Suuri päivä sille, joka ei tähän mennessä ole ollut oikeastaan edes olemassa.

Kun teemme lähtöä, kylän nuoret miehet liikehtivät levottomasti ympärillä. Heillä on meille asiaa. Yksi kerrallaan he kertovat nepaliksi tai vielä harvinaisemmalla kielellään, mitä toivoisivat. Pitäisi päästä ulkomaille töihin, sanovat he. Voisimmeko me järjestää? Voisimmeko me maksaa?

Täti Valkoinen, pitkään maassa töitä tehnyt, mittailee poikia hymynkare suupielessä. Että oikein ulkomaille, hän sanoo. Mikäs vika tässä Nepalissa? Eikö kannattaisi kokeilla siipiään ensin kotikylän seinien ulkopuolella? Kävellä vaikkapa naapurikylään tai lähimpään kaupunkiin?

Pojat eivät innostu ajatuksesta. Pitäisi päästä opiskelemaan, sanovat he. Suuriin kaupunkeihin ja vieraaseen maahan. Ehkä jonnekin, missä heitä ei tunneta musareiksi, rotansyöjiksi? Ehkä niinkin, mutta sitä pojat eivät sano. He uskovat, että maailma aukeaa Intian rajan tuolla puolen.

Kun täti Valkoinen tarkistaa, millä eväin nämä täysi-ikään ehtineet pojat lähtisivät, kiirehtivät pojat kertomaan, mitä osaavat. Kaikilta heiltä sujuu oman nimen kirjoittaminen. Toisilta käy myös sen lukeminen.

Paljon saanutta vuosikertaa

Syyskuun kymmenentenä juhlittiin 50 ikävuottani Tapanilan VPK:lla. Melkein 130-päisessä juhlajoukossa oli Raittiloita, Havaksia, Kankareita ja Malkavaaroja, sukua ja ystäviä ja työtovereita elämän eri käänteistä. Seurueen ainoina lapsina olivat mukana lapsenlapseni Joona, 5, Aino, 2, ja Neela, silloin 3 kk. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli esikoiseni täyttänyt 30 vuotta, ja kuopukseni täytti 20 vain muutamaa päivää myöhemmin.

Illan ohjelma selaili elämäni kirjaa: lavalla Inna ja Juha, Mari ja Hans, Marko ja Matti esittivät tärkeitä laulujani vuosien varrelta (kiitos miksauksesta ja kuvista, Timo!). Musiikin lomassa luin rivejä viideltä vuosikymmeneltä. Omat painavat puheenvuoronsa pitivät kauimmin kitinääni kuunnelleet sisarukseni (1960-luku), Kivijärven selkiä kanssani soudellut Päivi (1970-luku), seurakuntakaverista kummiystäväksi kasvanut Eila (1980-luku), monipuolista äitituntemustaan häpeilemättä ilmentäneet lapseni Lotta, Johannes, Tuomas, Reetta ja Sora, sisäistä pietistiäni analysoinut Marjatta (1990-luku), pyhäkoulutädin nutturan kireyttä koetellut Erja, ehdottomasti ahkerin ja pilkkujani vahtivin lukijani Maaria (viimeinen vuosikymmen) ja tietenkin Mikko. Innovatiivinen tyttäreni Reetta oli ripustanut juhlasalin aulaan näyttelyn pikkuhousuista, jotka oli minulta vuosien mittaan sosialisoinut omaan käyttöönsä ja jotka nyt sulhasensa toiveesta palautti miehisiin tunteisiin vetoavamman alusvaatetuksen toivossa.

Joulutervehdyksenä oma kertomukseni viidestä vuosikymmenestä. Puhuttavaksi kirjoitettua tekstiä katkovat laulettujen laulujen nimet.

Pahnan pohjalla

Syyskuussa 1960 jyväskyläläiseen Raittilan perheeseen syntyi tyttö. Sellaisia syntyy moniinkin perheisiin, mutta kuuden pojan jälkeen sukupuoli pantiin erityisesti merkille. Sisareni Maija, perheen esikoinen, rupesi 14-vuotiaana poikien kaitsennan ja pyykin silityksen lomassa lukemaan läksyt Kaisa sylissä. Asuttiin Keskikadulla Harjun takana taloa, jonka pihasta pääsi aidanraosta Vellamon puistoon, elämäni ensimmäisten yhdeksän vuoden tärkeimmälle näyttämölle. Isä oli kirjastomiehenä yliopistolla. Veljet kulkivat partioretkillä. Martti-Veikon, vauvana kuolleen isonveljeni, kuva oli olohuoneen seinällä.

Minulta oli aina tutti hukassa ja ääni sen mukainen. Joulun alla tutin katoaminen tiesi tienestiä veljille. Sen löytämisestä maksettiin muutama penni joulurahapalkkaa. Ehkä viiden vanhasta aloin kulkea Lahden Anjan, Tipulan uskonnonlehtorin, luona kuuntelemassa Beskowin dramaattista ja koko illan kestävää satua Tapani Vaihdokkaasta. Mitä traagisempia tarinoita Anja löysi, sitä parempi. Viitoitin tieni ihailtavalla tarkkanäköisyydellä: ”On niin ihanaa, kun on niin kamalaa.”

Kotini lestadiolaisuudessa parasta olivat vähän alavireisesti lauletut Siionin laulut. Niitä en nykyään kuule enää missään, ellen itse laula. Siksi niitä on tämän illan ohjelmassa useampi. Ensimmäinen, jonka muistan, on raskassoutuinen ja suorastaan tylsä. Juuri siksi laulamme siitä jokaisen säkeistön. Niin minäkin tein, kun hämärässä olohuoneessa tapailin poljettavan harmonin koskettimilta sen säveltä ja melkein itkin sitä yljän joutumista, häiden vartomista ja turmioon joutumista.

Matkamiehen mieli palaa

Pienessä, hyvin luetussa ja osin ilmeisen syödyssä Laula, lapsi -vihkossa oli neekeritytön kuva. En osannut säveltä, mutta sanat opin ulkoa. Ihmeellisintä oli se, että kun musta tautivuoteella viruva tyttö toisessa kuvassa oli enkelin kanssa taivaassa, iho oli käynyt ihan valkoiseksi.

Musta Saara

Jyväskyläläisen pientalokorttelin lisäksi ensimmäisen kymmenen vuoden tärkeä maisema oli Tornionjokilaakso. Isä tutki lestadiolaisuutta ja isommat sisarukset kävivät rippikoulunsa Ylitorniolla. Kesällä -68 isä oli kesäpappina Muodoslompolossa, Ruotsin puolella, Vittulanjänkhän mailla. Kun isä piti jumalanpalvelusta Karesuvannossa, me ajeltiin lossilla Ruotsista Suomeen, edestakaisin.

Äidin isä oli kuollut tarkk’ampujan luotiin kohta jatkosodan alettua. Hän oli Kivijärven kalamiehiä ja kaatui sen seurakunnan kirkkoherrana. Moni on laulanut tyhjistä taskuista, isänmaasta ja kalasaunan rakkaasta rannasta hänen Testamentti pojalleni -runonsa sanoin. Mutta minä liitin lapsuuteni Kivijärveen Keedarin majat ja kehnosti soivan kanteleen:

Siis nouse henkeni taivaaseen

Koti oli minulla sellainen, että vaikka oli lämmin, veti ovista ja ikkunoista. Vaikka en paljon ymmärtänyt juuri syntymävuoteeni osuneesta lestadiolaisuuden hajaannuksesta, joka irrotti vanhempani vanhoillislestadiolaisuudesta, siitä alkanut avartuminen aukaisi kulkureittejä useampaan suuntaan. Isommat sisarukset lähtivät opiskelemaan, istuivat Ylioppilaiden Kristillisessä Yhdistyksessä iltateellä ja soittivat lautasellisia Guatemalan verta. Vuonna 1969 isä lakkasi hoitamasta assistentin hommaansa Jyväskylästä ja muutimme Helsinkiin, minun käsitykseni mukaan kaikesta sivistyksestä sivuun Katajanokalle, jossa asunnot olivat sokkeloiset ja pimeät, huoneet kolkot ja korkeat.

Mutta veljeni Risto soitti olalla kannettavasta pienestä nauhuristaan mistä lie vallankumouksen valinkauhasta nauhoittamiaan lauluja, joissa köyhä kansa kertoi kurimustaan ja lahtarin pyssy soi. Olinko yhdeksän vai kymmenen, mutta kertovat minun herättäneen ansaitsemaani huomiota, kun lauloin yhtä niistä junan käytävällä, kun matkasimme Turun laivajunassa, Maija, Risto ja minä.

Sotaorvon vala

PUHEENVUORO: Kaisan sisarukset Maija, Jaakko, Erkki, Pentti, Risto ja Ilkka

Nuori kirjailija järjestelee narsismiaan

Isä oli töissä yliopistolla, mutta teki enimmäkseen töitä kotona ja piti yllä säällistä järjestystä. Työväenlaulujen vastapainoksi piti laulaa muutama Siionin laulu. Kyllähän se minulta kävi. Mutta nyt on isä ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Voidaan siis laulaa kaksi ihan peräjälkeen:

Dialektiikan ylistys

Kenen joukoissa seisot

Sehän se oli, kun ei tiennyt, kenen joukoissa seisoi. Vahva oli käsitys vääryydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Niistä oli kotona kaiken aikaa puhe. Taistolaisuuteen kääntyneet veljeni kävivät isän kanssa pitkiä keskusteluja. Anna-Maija toi terveisiä Transilvanian sorretuista kylistä ja Romanian vastarintaliikkeen salaisten kynttiläiltojen opiskelijoilta. Kesätienestejä hankin istumalla Tapanin mallina Katajanokan toisella laidalla. Kahdesta Korkeasaaren lautan äänestä tiesi tunnin kuluneen.

Olin yhdentoista, kun veljeni Risto yllytti minua osallistumaan Kontakti-kilpailuun. Kirjoitin 35 liuskaa isän loputtomasta väitöskirjan väännöstä, ja Risto pani pilkut paikalleen. Respiittivuosi valittiin ikäsarjani ykköseksi, ja debytoin äidin virkkaamassa tunikassa ja Hai-saappaat jalassa, yhtä aikaa Arto Mellerin kanssa.

Kun tarkkaan kuuntelin, kuulin jalon kutsumuksen kirjailijaksi. Milloin en varastellut sheikkipurkkaa Salmen kanssa Jaakolan kaupasta tai sovitellut lankakeriä puseron alle Leenin kanssa, vetäydyin hoivaamaan maailmantuskaani juhlalliseen yksinäisyyteen. Luin keuhkotautiin nuorena riutunutta Saima Harmajaa, kuljin sateisen Kauppatorin laitaa Rikhardinkadun kirjastoon ja tavasin Leinon patsaan jalustasta, että yksi on laulu ylitse muiden.

Jo 1968 olin kuullut Maijan levyltä Heikki Laitisen äänen. Mutta 12-vuotiaana tämä seuraava oli lujimmillaan.

Suuren sataman nostokurki

PUHEENVUORO: Päivi

Kirkassilmäinen uskovainen etsii oikeaa jaetta

Siitä olin jo siihen aikaan hankala, että kaikkeen piti ottaa kantaa. Hetken olin EEC:n vastustaja, kouluneuvostossa vaadin pidempää ruokatuntia, sitten jo laitoin rintaan Jeesus rakastaa sinua -napin. Tiistaisin kävelin Johanneksen kirkon ohi Korkeavuorenkadulle seurakuntasaliin, missä harjoitteli Johannes 3:16. Kyllä, se raamatunkohta oli juhlallisesti sen kitaroin ja huiluin musisoivan lauluyhtyeen nimi, jossa luokkatoverini Katarina Engströmin alton rinnalla opettelin olemaan sopraano. Suomen kirkon ensimmäinen nuorisokanttori Mauri Miettunen yritti totuttaa sormeni näppäilemään kirjarahoilla hankitulla kitaralla kolmijakoisen kappaleen.

Ja sitten mentiin vankiloihin ja varuskuntiin, missä nyt viattomien nuorten naisten hengenpalolle eniten oli käyttöä.

Katso Kristus kadulla kulkee

Siipeni murtuneet

Mutta kuka oli se, joka sai minut tavaamaan säilyketölkkien kylkiä sortajien boikotoimiseksi? Kuka lauloi turvalliseen huoneeseeni afrikkalaiset, verilöylyyn päättyvät kirkonmenot? Ei kai Antti, ensimmäinen suuri rakkauteni, joka Johannes 3:16:ssa soitti bassoa ja kertoi tavanneensa sen raspikurkkuisen nuoren miehen Päiväkummussa? Hyvät ystävät, nuoruusvuosieni suurin yksittäinen vaikuttaja, ihmisoikeustaistelun siemenien kylväjä ja musiikillisen sivistykseni kapeuden ehdoton syy, Jaakko Löytty.

Martin Luther Kingin laulu

Seurakuntanuoreksi ryhtyminen vaatii erityisluvan, jos sellaiseksi aikoo ennen rippikoulua. Minä sain sellaisen KP Kinnuselta, ja rupesin syksyllä 1974 Tapulin, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan, nuoreksi. Sunnuntai-iltaisin mentiin varttikirkkoon ja päälle juotiin teet. Kesäviikonloput kuljin Sipoon saaristossa Honkalinnan kesäkodin polkuja. Se kaikki oli turvallisesti kovin kaukana siitä, mitä heinänkorjuupiikana olin kokenut. Luulin, ettei siitä jää jälkiä, kun nuppua väkisin revitään auki. Vasta yli nelikymppisenä itkin hyväksikäytetyksi tulleen surun.

Kuljin ääripäästä toiseen. Pastoreitten selän takana pidettiin kuumimpaan aikaan polvirukouksia ja jaettiin Kolmen sepän patsaalla traktaatteja. Joku oli käynyt hakemassa kielilläpuhumisen lahjan ja sitä hämmästeltiin. Korviin jos laittoi reiät tai kynsiin väritöntä lakkaa, heti piti epäillä, onko luopumus tullut.

PUHEENVUORO: Eila

Runotyttö ryhtyy imettämään ja Meidän äitin erottaa letistä

Koulu oli minulle vaikea paikka. Meron Pian kanssa katseltiin kaihoisasti Töölön yhteislyseon, nykyisen Etu-Töölön lukion likaisesta ikkunasta pihalle, milloin en ollut jäänyt kotiin nukkumaan. Seurustelin Antin kanssa ja Lestiksen seuroissa istuneena opiskelin nyt vuorostani kurkisuoniolaista körttiläisyyttä. Tiukkaa oli, eikä helppo ollut sekään päivä, kun Antti Tuomiokirkon rappusilla sanoi, ettei enää halua.

Sitten tuli Jyrki, tapulilaisia hänkin. Kun hetken sukuja kaiveltiin, huomattiin, että jämsäläisiä ollaan. Viljo-vaarini äiti oli kasvanut saman selän rannalla kuin Jyrkin isä, siellä Tiirinselällä, jonka auringonlaskuja sitten yli kaksikymmentä vuotta raukeana katselin, kun kaikki intiaanit ja majanrakentajat oli saatu saunasta peiton alle.

Isän peruja minua kiinnosti kirkkohistoria, mutta en voinut antaa isälle sellaista lahjaa, että olisin lähtenyt sitä lukemaan. Säälipisteillä pääsin aloittamaan kotimaisen kirjallisuuden opinnot. Ensimmäisen opiskelukevään oksentelin. Olin raskaana. Pidettiin Jyrkin kanssa pienet häät. Laitettiin koti Domukselle. Lotta syntyi syyskuun kuudes. Täytin laitoksella 20 vuotta.

Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syntyi Johannes, vajaat kaksi vuotta myöhemmin Tuomas. 23-vuotiaana olin kolmen lapsen äiti ja yritin suorittaa tentit imetysten lomassa. Meistä tuli espoolaisia, kun muutettiin ensimmäiseen omaan kotiin Kiloon. Jyrki sai lääkärinlukunsa valmiiksi ja minä omani. Kun Reetta syntyi -88, asuttiin jo rintamamiestaloa Pikkulinnuntiellä, Espoon Lintuvaarassa. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi nuorimmaiseni, joka nykyään käyttää nimeä Sora.

Iltaisin, kun oli päivän kaikki pahat tehty, nousi mielestä jotain kauan sitten opittua, niin kuin nämä kaksi:

Sinapinsiemen

On vaikeata rakastaa

Mutta tämä on siirtynyt Hyppelihiireltä vielä Joonan ja Ainonkin makuukammariin:

Hyppelihiiren kehtolaulu

PUHEENVUORO: lapset Lotta, Johannes, Tuomas, Reetta ja Sora

Tuuli kulkee sisäisissä huoneissa

17 vuotta olin päätoiminen perheenäiti. Ylevä kirjailijankutsumus käperteli nurkassa, mitä nyt muutaman romaanintekeleen kirjoitin. Sisäinen palo haki happea vaikka väkisin, mutta roihulle ei ollut tilaa.

Niin tiheitä olivat puuronkeiton ja pyllynpyyhkimisen vuodet, että en enää löytänyt itseäni seasta. Maisemat kävivät kapeiksi: Pikkulinnuntieltä Päijänteelle ja takaisin. Pikkulinnuntieltä Valkealan opiston pihaan ja takaisin. Pikkulinnuntieltä Leppävaaran kirkolle ja takaisin.

Pitkään vakuuttelin, etten tahdokaan muuta.

Isä kuoli, kun odotin Soraa. Se oli siihenastisen elämäni raskain kriisi. Isän jatkuvan vastustamisen sijaan piti kasvaa aikuiseksi ja miettiä, mikä itselle ihan oikeasti on tärkeää. Lakkasin uskomasta vastauksiin. Aloin hämmästyksekseni pitää puoliani, tunnistaa tunteita, etsiä uutta asentoa.

Voi sitä koirien häntien heiluntaa, niitä kattilassa keitettyjä sählymailojen lapoja, keväiseen kurakeittoon kaivettuja kukkasipuleita, märkien lapasten armeijaa ja kuivuttuaan sinne tänne rapisevaa hiekkaa. Millainen äänten ja tuoksujen ja lapsen luomisen solina, mutta minä olin koko ajan jotakin paitsi. Katselin ikkunasta ulos, vaikka elämä oli siinä sisällä.

Toisen päivän iltana

Minun käteni soi

PUHEENVUORO: Marjatta

Maa järisee

Keväällä -97 aukesi Espoon Seurakuntasanomissa toimittajan paikka. Olin 37-vuotias enkä ollut koskaan kuullut lounassetelistä. ”Kannattaako tällaisen kokemattoman ja vanhan edes hakea?”, kysyin päätoimittajalta.

Traagista, että löytääkseen itsensä ihmisen pitää usein kadottaa muut. Kun näin, mitä on, seinät ympärillä alkoivat puristaa. Oman kriisini keskellä äiti teki kuolemaa. Keväällä -99 jaettiin lapsuuden muistoja seitsemään kotiin.

Rakastuin kohtalokkaasti. Niinhän muutoksennälkäiselle käy. Olin yhtäkkiä kokonainen, ja joku oli näkevinään kaiken, mitä minussa oli. Ei tarvinnut enää panna vastaan eikä peitellä mitään. Kaikki mitä oli, sai olla.

Parikymmentä vuotta kestänyt avioliitto ajautui kriisiin. Keräsin Keltontien kirjahyllystä Harmajani ja Hellaakoskeni ja muutin pois. Vielä kolme vuotta myöhemmin itkin vuolaasti, kun ajoin vanhaa kotimäkeä alas.

On lepopaikka suloinen

Kristuksen muoto

”Ei haittaa”, ovat sitkeästi selvinneet lapset sanoneet, ja silti Jyrkin ja minun ero on ollut elämämme suurin muutos. Minut se pakotti nopeisiin askeleisiin. Vaikka menetin sen suuren rakkauteni, joka oli sieluni pohjaan tähyillyt, jo seuraavana kesänä vietin häitä Ossin kanssa. Minusta tuli tapiolalainen, Silkkiniityn viheriöiden ja merenrantojen kulkija.

Yhteinen elämä kaatui alkumetreilleen. Keväällä 2005 olin kahdesti eronnut nainen. Haudoin haavaa. Pääni puhki mietin, mikä minut tähän toi. Ajattelin, etten uskalla koskaan enää.

Pyhäkoulutäti avaa nutturansa

Jyrkistä erotessa jäin vakituisista toimittajantöistä yksityisyrittäjäksi. Nostetta oli ja töitä. Nelikymppisenä olin vihdoin hankkinut ensimmäisen passini ja katsonut rajan tuolle puolen. Häkellyttäviä olivat kielitaidottomalle matkailijalle maailman piazzat.

Leipää piti saada. Onneksi oli pyhäkouluyhdistys. Kolmen kuukauden sairauslomasijaisuudesta tuli edelleen jatkuva perustoimeentulo. Kas näin syntyy Lasten Pyhäkoulu. Näin pyyhitään pöly pyhäkoulun brändin päältä.

Tuolla keinuu pieni pursi

PUHEENVUORO: Erja

Kustannustoimittaja haroo hiuksiaan

Vaikka ei tullut kirjailijaa, tuli kuitenkin kirjan tekijä. Suostua genreensä, kas siinäpä laji.

PUHEENVUORO: Maaria

Puhelias poikaystävä soittaa kello 23

Sinä yhtenä kesänä Jukolanahteen kotini pihalla, siellä Mankkaan korkeimmalla mäellä, istui kiiltomatonaaras öisin pienen vesiastian vieressä kivellä. Tunguusian tupsukukat ja angervot polttivat soihtujaan, kun yksinäisessä torpassani kirjoitin ja mietin, olisiko elämää vielä.

Tunsin saaneeni paljon. Ihmeeltä tuntui selviytyminen itsetuhoistenkin aikojen yli. Lapset olivat kaikkien kuohuvien, voimattomien vuosien jälkeen käden ojentaman päässä. Laskin päiviä, ja ajattelin, etten tarvitse niitä enää monta. Elämä on eletty, takanapäin. Nyt vain solmin sen viimeiset langat yhteen.

Sitten sain tehtäväksi juontaa köyhyyden asiantuntijoiden paneelin diakonian tulevaisuudesta. Kuka siitä tietää, hyvänen aika? Soitin Diakin Järvenpään yksikön johtajalle, Mikko Malkavaaralle. Nissisen Martti oli kertonut, ettei naurustaan tunnettu Mikko enää naura.

Minä suojelen sinua kaikelta

Moskovan muurahainen

PUHEENVUORO: Mikko

Kuoppatien omenapuun alla laulettiin sormusten vaihdon päivänä pääsiäisvirsi. Se on, pankaa mieleen, myös hautajaisvirteni. Myös tänään sen toukomettiset ovat erityisen paikallaan.

Aurinkomme ylösnousi

Herraa hyvää kiittäkää (Armonlapset riemuitkaa -virren b-sävelmä)

Garlabanin kukkulat

"Isäni kunnian päivä!", sanoo Mikko yhtäkkiä junassa jossakin Arlesista itään. "Nuo vuoret!"

Totta. Rata viistää ilmiselviä Marcelin ja paimenpoika Lilin metsästysmaita, valkoisen kiven karuja rinteitä. Niille kiipeämättäkin tiedämme, että tuolla tuoksuu timjami ja liitää kotka.

Vasta jälkikäteen tajuamme, että olemme itse asiassa kulkeneet samojen vuorten maisemassa koko siihenastisen matkan. Missä olivat ne oikeat vuoret? Mikä olikaan Marcelin kotipaikka?

Emme saa Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisten elokuvien yksityiskohtia mieleen, vaikka käyskentelemme ajatuksissamme kukkulatalon pihamaalla ja sinne johtavan kanavan rantaa mennen tullen.

Mutta kun olemme taas Suomessa ja Mikko palaa Pieksämäen esitelmäreissustaan, istumme kevätpäivän lämmittämällä lasikuistilla, kaadamme Provencen kunniaksi roseeta lasiin ja päätämme katsoa elokuvista toisen, Äitini linnan.

Marseille!, tunnistamme heti alkuun. Notre Dame de la Garde!

Kun joskus 90-luvulla nauhoitin Pagnolin elokuvat suhisevalle VHS-kasetille ja erehdyin katsomaan niitä useammankin kerran, en saanut perhepiiristä seuraa. Lapset naureskelivat minulle hyväntahtoisesti mutta yläpuolelta niin kuin pehmeäpäisille nauretaan. Kuinka monetta kertaa Le Château de ma mèreä nyt katselen, mutta edelleen se täyttää minut kellanruskealla, kivenkoloon kuivettuneen heinän värillään. Silkka sielua hoitava runollinen retki onnelliseen lapsuuteen, siihen, joka todellisuudessa melkein jokaiselta puuttuu mutta josta kaikki hakevat lohdutusta myöhempään murheeseensa.

Painamme elokuvan paikannimet mieleen. Hmm, raitiovaunu tuo heidät La Treille'hin. Se löytyy kartasta. "Collines", kukkulat, ovat siis Garlabanin vuoret? Kyllä, vahvistaa netti. Olemme ohittaneet paikan aivan vierestä jo saapuessamme junalla Nizzasta Marseille'hin. Niille vuorille siis katosi 30-vuotiaana pikkuveli Paul, Vergiliuksen viimeinen paimen? Siellä lepää haudassaan kuvankaunis äiti, jonka varhaiseen kuolemaan katkesi Marcelin timjamintuoksuinen lapsuus?

Täällä sinä vain loiot laajan pyökin katveessa / ja soittelet ruokopillillä metsän lauluja, / mutta minä jätän kotikonnut ja rakkaat vainiot. / Minut ajetaan isänmaasta, / mutta sinä lepäilet varjossa huolia vailla / ja metsissä kaiutat kauniin Amarylliksen nimeä.

Publius Vergilius Maro (70-19 eKr.)

Viiltävän sininen

Taivas on tänään viiltävän sininen. Sireeni kasvattaa vihreää kyhmyisiin oksiin. Kanukan punaisiin varsiin on työntynyt läpikuultavan heleät korvat.

Leena on aamuyöllä kuollut.

Toista kertaa samaan virtaan

Vuodet eivät ole veljeksiä, sanoo Mikko. Hän sanoo niin aina, kun luulen jonkin muuttuvan tavaksi.

Tänään koskettelen käsin elämän odottamattomuutta. En siksi, että olisi tapahtunut jotakin odottamatonta, vaan siksi, että sitä tapahtuu koko ajan, ymmärtämättäni. Peruuttamattomia muutoksia tapahtuu myös niiden elämässä, jotka eivät sitä itse huomaa.

Olen seurannut Leen@n hidasta väsymistä (leenankevat.vuodatus.net), hengitellyt itsekin kevyesti. Eilen Leen@ ei ole jaksanut herätä enää ollenkaan.

Aurinko työntyy pilvien raosta kaistaleeksi pöytään. Karusti kaatamieni sireenien latvat tekevät lehteä ja nuppua äidin ikkunalta perityssä savimaljassa. Siili kävelee pihan poikki. Eikö sen varpaita palele.

Tämä on niitä uuteen kirjoitustyöhön tarttumisen päiviä, jotka yllättävät minut aina, vaikka jo sata kertaa olen samalla tavalla katsellut tyhjän ruudun yli ikkunasta ulos. Minulla on täysi työ uskoa, että ehtisin mitään, yltäisin minnekään, olisin minkään väärti.

Ja yhtä aikaa riittävältä tuntuu se, että kastanjan silmu kiiltää.

Sellainen päivä

Tänään tai viimeistään huomenna tai vihonviimeistään ylihuomenna on se päivä. Kirkon tutkimuskeskuksen historia valmistuu vain yhden säälittävän lyhyen vuoden myöhässä.

Olen katsellut vierestä Mikon loputonta lukemista ja kirjoittamista: niinivaaralaisia olohuoneen pöytää kuormittavan kirjakasan alla, karismaattisia liikkeitä Ristisaaren saunakamarissa, uususkonnollisuutta Kuoppatien yläkerran huoneessa, jossa pentele sentään ei netti toimi. Tutkimus on kulkeutunut aamukahvipöydästä lounaslautaselle ja iltaisen viinilasin kylkeen. Kärjistynyttä kirkollista kiistahenkeä olemme yrittäneet ymmärtää neljän viimeisen vuosikymmenen läpi.

Lotta oli viisas, kun muistutti, mitä kaikkea muuta epätoivoiselta näyttänyt kirjoitusurakka on menneen vuoden aikana nielaissut. Paremmin kuin Lotta tiedän esitarkastetut väitöskirjat, ohjatut gradut ja opinnäytteet, pidetyt esitelmät ja seminaarit. Mutta unohduksiin on alkanut painua syöpähoitojen alku, yli kahden kuukauden sairausloma, yövalvomiset, monta sähköshokin kaltaista kuumaa aaltoa tunnissa, kilpajuoksu kulman takana odottavaksi oletetun kuolemisen kanssa. Ihmekö, jos ei viisisataa liuskaa syntynyt neljässä kuukaudessa.

Kaiken tekemisen lomassa olen tänä keväänä henkeä pidätellen seurannut Heikin, Kimmon ja Leenan taistelua tautia vastaan. Mieli on ollut ennemmin tyhjä kuin täysi. En ole kaivannut selityksiä, pelkkää hiljaista katselua vain.

Ilon olen ottanut siitä, missä on ollut tarjolla: Soran hienoista ennakkotehtäväkuvista, joista parhaassa (liian harvoin nähty, kovasti kaivattu) Reetta istuu Nätyn käytävällä, avoimista ovista virtaa valoa kiviseen lattiaan. Ainon pääsiäiskortista, jossa pupu hukkuu hauraanvärisiin höyheniin. Johanneksen luottamuksesta lentokoneen siipeen, veneen purjeeseen. Tuomaksen ja Marian kuukauden päästä syntyvästä pikku-Neelasta. Arkisesta mutta yhteisestä muuttotyömaasta Maijun ja Hampan kotona Sturenkadulla. Annin ja Jannen palaamisesta muonavahvuuteen. Erkan hyvästä tahdosta, niin nimenomaan, hyvästä tahdosta. Kotimaa24:n sairaan nettikeskustelun apokalyptisten tuhonkuvien keskelle läiskähtävästä Heikki Mäkeläisen muistutuksesta seurakunnille: Kesäturistit tulevat, laittakaa esitteenne kuntoon.

Tuskin koskaan olemme odottaneet torstaita näin hartaasti. Iltaviideltä lennämme Nizzaan. Kaksi viikkoa katsomme Provencen kevättä, kuljemme Rhônen suiston ja rannat: Marseille, Aix, Avignon, Arles, Nimes. Saintes Maries'ssa tarkistamme Magdalan Marian ja hänen palvelustyttönsä Saaran, mustalaisten suojeluspyhimyksen, ranskautumispaikan. Cagnes sur merissä nostamme maljan kaksivuotiaalle naimisellemme. Kuka tietää, vaikka vaivautuisimme uudelleen ihanille Nizzan pohjoispuolen kukkuloille ja Vencen takakujille kolkuttamaan Matissen kappelin ovia, jotka edellisellä kerralla olivat urhoollisesta kävelyretkestämme huolimatta kiinni.

Takapiha on vielä lumessa sieltä täältä. Yhtenä harmaana päivänä karsimme rajavaahterasta ja omenapuusta oksia. Elävän adventtikalenterin valoinstallaation lasilyhdyt ovat poksahdelleet vaarallisiksi sirpaleiksi pergolan lattialle. Lasikuistin nurkassa odottaa muistoseurojaan kovalle talvelle periksi antanut wisteria. Mitä siitä, että kuolema tulee, sanoi Katri Vala. Onhan kukittu kerta.