torstai 5. kesäkuuta 2008

Päiväpesu

Ystäväni Martti, kivitohtori, jää eläkkeelle. Sen kunniaksi hän järjestää talkoot. Pesemme arvokkaalla porukalla Tuomiokirkon portaat. Päivä on onneksi helteinen, paloruiskun suihku ei haittaa, mutta hikikin tulee.

Huomaan siinä kaupunkilian lisäksi huuhtovani muistojani ylipäätään. Näillä portailla olen tasannut pituuseroa suudellessa ja näillä tullut jätetyksi. Näitä olen noussut kiihdyttäviin kohtaamisiin kappelin varttikirkoissa ja tapulin nuortenilloissa ja näiden ohi kävellyt oppikouluvuosina vähintään kahdesti päivässä, Katajanokalta Töölöön ja takaisin. Opiskeluaikana olen näillä portailla imettänyt lasta ja työntänyt toiselle sämpylää suuhun.

Viimeiset viikot ovat koetelleet mieltä. Kaksi ja puoli vuotta vuoroaan odottanut uusperhekirja on vihdoin valmistumassa, ja millaisena terapeuttina se on toiminut! Teorian ei ole tarvinnut kaukaa käytäntöä hakea. Itsessäni ja muissa olen ihmetellyt keskeneräisyyttä, umpeutumistaan odottavien polkujen määrää ja tunteita, hyvänen aika. En lakkaa ihmettelemästä, miten voimakkaita ne ovat ja miten heittävät syrjälleen tuon tuosta.

Niinpä huomaan siinä jäävuoren mukana Viipurista saakka vaeltanutta viborgiittia harjatessani harjaavani kuonaa sieltä ja täältä. Mitä kovemmin painan, sitä enemmän irtoaa. Musta vesi valuu portaalta toiselle, ja kivien raoista vyöryy vuosien tahmaa. Mutta tuleeko puhdasta? Onko minussa sellaista, mihin ei pysty mikään?

Kun kävelen vaatteet märkinä harja kädessä autolle, kuumottaa aurinko selkää keltaisten talojen välissä. Soitan Mikolle Tampereelle. Siellä hän vielä huomenna, kolmatta päivää, kerää arkiston aarteita Tampereen nuorisotyön historiaa varten. Illalla hän on saunan oven ikkunasta katsellut Längelmävettä ja nukkunut sen päälle heräilemättä.

Juuri tästä syystä elämä on niin vaikeaa: koskaan ei tiedä, mitä kohta tulee. Kun on juuri ehtinyt oloutua siihen mitä on, alkaakin jo kokonaan toinen. Mutta se selittää myös sen, miten perin juurin ahdistunein mielin jotakin asiaa käänneltyään saattaakin yhtäkkiä olla ihan hyvillä mielin, niin kuin nyt. Pitäisi vain lakata laskemasta aina sitä, minkä odottaa kääntyvän parempaan. Kohtahan se joka tapauksessa kääntyy.
Lasken siis hyvistä päällimmäiset: Rivit, jotka olen tänään sittenkin kirjoittanut. Valo, joka siivilöityy kastanjan lehtien läpi. Erossa olemisen nostattama ikävä. Yksinäisyyden rauha. Tuomas, joka valaa pergolan tolpanpaikat.

Mitä siitä, että wisteria käpristää lehtiään. On pakko mennä Italiaan katsomaan sen serkkuja paikan päälle.

1 kommentti:

Maaria kirjoitti...

Ihanaa että tolpat saivat paikat. Ollaan tasoissa.

Munkin pitäisi lähteä Italiaan kahville. Niin surkeaa espressoa nämä Helsingin kahvilat tarjoavat. Ainakin Fazer viime perjantaina.