Kävelemme aamulla vähin puhein Meilahteen urologian poliklinikalle. Nuori lääkäri osoittaa minulle huoneessa ovensuun paikkaa. Verikokeen tuloksia käydään läpi hemoglobiinista, senkasta alkaen. Mikko innostuu kommentoimaan niistä ensimmäistä. Se ei ole koskaan ollut noin alhainen.
Mutta tietenkin meitä kiinnostaa vain PSA. Aggressiivista tautia sairastaneella Hannu Taviolla se on laskenut pelkällä Casodex-kuurilla kolmessa kuukaudessa mittaamattomiin. Mikolla se on yhdeksän kuukauden Casodexin ja rajuimman mahdollisen sädehoidon jälkeen 6,1. Lääkärin mukaan se on kuitenkin "oikein hyvä" - lokakuisen yli kolmenkymmenenkuuden ja helmikuisen kahdeksantoista matkassa suunta on "selvästi alaspäin". Ihan turhilta tuntuvat Mikon kuvailut pissa- ja kakkavaivoistaan. Eikö noita nyt riitä kenelle tahansa. Olennaisimmalta tuntuu se, mikä ei ole lahjottavissa, vaikka mitä sekään lopulta kertoo. Toisille yli kuuden yltävä PSA on kuoleman enne. Meidän pitäisi pitää sitä edes hetkellisenä parantumisena.
Edellisenä iltana Mikko on istunut työpöytäni vieressä. "Minun tekisi mieli sanoa kysyville, että kyllä, olen kuolemansairas. Ja sinä, sinä olet kuolemansairas, ja sinä. Kaikki täällä ovat kuolemansairaita, milloin hyvänsä sen kourissa." Niin kuin Reetta, joka Jämsästä Tampereelle polkiessaan kaatuu rekan imuun ja takana tuleva auto melkein ajaa yli. Tai niin kuin Matti, jonka kuolemasta luemme keskiviikkona lehdestä.
Mikko menee Matin kuolemasta tolaltaan. Yritän keventää mihinkään kykenemätöntä tunnelmaamme ja pyydän Mikkoa lukemaan ääneen Monet'n puutarhaa. Leukoijia siinä tarinassa on ja atsaleoja ja monia varjon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Kurjenmiekat nousevat suurina mättäinä lammen rannasta, ja taidehistoriaan maalattuja lumpeita hoitaa yksi puutarhuri päätyönään joka ainoa päivä. Mutta juuri sen luvun lopussa Monet eräänä yksinäisenä päivänä kuolee. Mikko nieleskelee ja pitää tauon, kunnes saa lopulta vaivoin luetuksi, miten Monet'n työvaatteisiin pukeutuneet puutarhurit kuljettavat hänen ruumiinsa kärryssä Givernyn kylän läpi, ja mustan ruumisvaatteen sijaan hänen arkkunsa päällä on kukikas kangas.
Kun keskiviikon ja torstain välisenä yönä istumme keskeneräisessä pergolassa penkinjalat soraan upoten, näen vain jaloangervojen tanakat lyhdyt. Hyvä ihme mikä valo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti