Aamukahvin mukana

Paitsi onnellisena ja innostuneena olen nähnyt Mikon myös vihaisena ja ahdistuneena, itseään piiskaavana ja omanarvontuntonsa nollapisteessä. Pilkuntarkkana ilkeilijänäkin olen hänet nähnyt ja hermostuneena niin kuin nurkkaan ahdistetulle sopii. Mutta niin harmaana kuin hän nyt aamuisin nousee sängystä en ole häntä ennen nähnyt.

Annan sille mielessäni milloin minkin nimen. Masennusta se tietenkin on ja työuupumusta, mutta minun on silti helpompi ajatella sitä jonakin ohimenevänä, sellaisena, joka nielaistaan aamukahvin mukana alas.

Kun yllättäin olemmekin kotona kahden ja katsomme tunteita koettelevan elokuvan, itkemme pitkästä aikaa. "Musta tuntuu, että mä jään sun elämässä vain lyhytaikaiseksi vieraaksi", Mikko sanoo.

Tähtisillä katsomme tv-dokumentin Jungnerin eturauhassyövästä. Hänen toipumisensa on ihmekertomus. Mikkoakin hoitavasta Timo Joensuusta sukeutuu suoranainen jumala. Sellaiseksi ylsivät ennen vanhaan myös tavalliset kunnanlääkärit. Niin tärkeää on tavata aina yksi ja sama ihminen ja ymmärtää hänen laittavan kaikkensa peliin.

Ajatuksiimme Mikon taudista Jungner ei tuo uutta. Aamuinen harmaus ei ole luovuttamista, vaan suoniin työntyvää paksua vetämättömyyttä. Pitäisi kyllä, mutta kun ei pysty. Eikä Mikolle riitä mikään, missä hän ei yllä samaan kuin ennen. Pitkiksi venyvien kirjoituspäiviemme lopuksi hän moittii sitä, mitä on saanut aikaan, vaikka on päivän mittaan kulkenut koneelta kirjahyllylle ja kirjahyllyltä koneelle ja käynyt minullekin ajattelemassa ääneen, mitä kaikkea se Lindqvist Sihvon kaudella teki, kuka kadehti ketä, kenestä olisi voinut tulla mitä ja voitko kuvitella, tässä kirjassa on tämäkin ajatus jo kolmenkymmenen vuoden takaa.

Alavat seudut korkeiden patojen takana

Mikko on sitä mieltä, että ensi jouluna olemme Timbuktussa. "Minä tulen mukaan", sanoo Elsa. Jos poimisi laajentumaperheestä ne, jotka haluavat viettää joulunsa jotenkin toisin kuin tänä jouluna viettivät, en tiedä, jäisikö kuusenjuurelle ketään.

Kun juuri olemme istuneet jouluyön vakavassa, kaikkia koettelevassa keskustelussa ja neljän jälkeen alamme availla vähiä paketteja, saan Mikolta niitä kolme. Tai eivät ne paketteja ole, niinhän oli puhe, vaan kolme valkoista aanelosta ja mustalla tussilla käsinkirjoitettuja rivejä:

I
Eteläisten mannerten eteläiset kärjet, missä aurinko nousee merestä ja laskee mereen; Norjan vuonot ja Skotlannin nummet, pubikierros Dublinissa ja Prahassa, Pohjoinen Amerikka halki autolla idästä länteen ja lännestä itään, se ylempi reitti Kanadan kautta. Ja Kiina ja kuu. Kaikki se sinulle ja sinun kanssasi.

II
Alavat paikat, niin kuin Hollannin rannikkoseudut korkeiden patojen takana, Po-joen hedelmällinen laakso, rotkot vuorten välissä, Malediivien saaret, jotka eivät nouse merestä metriäkään, matalapaineet ja matalat mielet, joiden jälkeen tulee korkeampaa, katse nousee ylemmäs ja mieli asioiden yläpuolelle.

III
Kaikki korkeat paikat, se kapea ruohopolku Alpeilla gemssien ja alppikauriiden ohi, katso, mikä murmeliperhe, ja se riippusilta Andeilla ja hetki kun vihdoinkin olemme Kilimandjaron huipulla, kaikilla niillä Alppien ylimmillä pisteillä, joihin on pystytetty risti, jotka ovat ylempänä kuin ympäristönsä ja joilta näkee kauas, aina toisen sisimpään saakka.