Aamukahvin mukana

Paitsi onnellisena ja innostuneena olen nähnyt Mikon myös vihaisena ja ahdistuneena, itseään piiskaavana ja omanarvontuntonsa nollapisteessä. Pilkuntarkkana ilkeilijänäkin olen hänet nähnyt ja hermostuneena niin kuin nurkkaan ahdistetulle sopii. Mutta niin harmaana kuin hän nyt aamuisin nousee sängystä en ole häntä ennen nähnyt.

Annan sille mielessäni milloin minkin nimen. Masennusta se tietenkin on ja työuupumusta, mutta minun on silti helpompi ajatella sitä jonakin ohimenevänä, sellaisena, joka nielaistaan aamukahvin mukana alas.

Kun yllättäin olemmekin kotona kahden ja katsomme tunteita koettelevan elokuvan, itkemme pitkästä aikaa. "Musta tuntuu, että mä jään sun elämässä vain lyhytaikaiseksi vieraaksi", Mikko sanoo.

Tähtisillä katsomme tv-dokumentin Jungnerin eturauhassyövästä. Hänen toipumisensa on ihmekertomus. Mikkoakin hoitavasta Timo Joensuusta sukeutuu suoranainen jumala. Sellaiseksi ylsivät ennen vanhaan myös tavalliset kunnanlääkärit. Niin tärkeää on tavata aina yksi ja sama ihminen ja ymmärtää hänen laittavan kaikkensa peliin.

Ajatuksiimme Mikon taudista Jungner ei tuo uutta. Aamuinen harmaus ei ole luovuttamista, vaan suoniin työntyvää paksua vetämättömyyttä. Pitäisi kyllä, mutta kun ei pysty. Eikä Mikolle riitä mikään, missä hän ei yllä samaan kuin ennen. Pitkiksi venyvien kirjoituspäiviemme lopuksi hän moittii sitä, mitä on saanut aikaan, vaikka on päivän mittaan kulkenut koneelta kirjahyllylle ja kirjahyllyltä koneelle ja käynyt minullekin ajattelemassa ääneen, mitä kaikkea se Lindqvist Sihvon kaudella teki, kuka kadehti ketä, kenestä olisi voinut tulla mitä ja voitko kuvitella, tässä kirjassa on tämäkin ajatus jo kolmenkymmenen vuoden takaa.