Vastasyntyneitä ikiaikaisia

Käsittämättömän tiiviin dalit-juttujen koostamisen ja muusta perustyöstä selviytymisen lomassa tunnen olevani aikakausien humisevassa, jylhässä, jyrkästi repivässä taitekohdassa. Nykyhetki on kuin terävä huippu, jolta luiskahtelen vuorotellen kumpaankin suuntaan, menneeseen ja tulevaan. Väliin minut valtaa niin suunnaton suru, että jalat menevät kirjaimellisesti alta ja otan seinistä tukea. Väliin otan päättäväisesti itseäni niskasta ja ojentaudun tämän hetken mukaan. Opettelen sanomaan ”Sora” ja ”poikani”, mutta samalla olen kaatua niiden kummankin historiattomuuden alle.

Sekö minulle juuri on se vaikein, etten näe luonnollista jatkumoa, vaikka Elsa, Sora, kuinka sanoo, että se sama hän on ollut aina ja se sama hän on yhä? ”En ole muuttunut miksikään”, hän sanoo. ”Haluan vain näkyvästi olla se mikä olen.”

Asia ei ole uusi ja sillä on vaiheensa. Olemme käyneet tiiviitä, itkuisiakin keskusteluja. Minussa kulkee tuhat selitystä ja vasta-argumenttia, vuorenkorkuisia pelkoja ja kyvyttömyyttä myöntyä muutokseen. Entä jos ajan paine pakottaa Elsan, Soran, pukemaan ahdistuksensa tällaiseen muotoon? Entä jos äärimmäiseen liikkeeseen ohjaa kapinallinen nähdyksi tulemisen tarve? Entä jos tämäkin on vain vaihe ja kohta on edessä jotakin muuta?

Minua on hämmentänyt Torkkelin lukion epätavallinen kaveripiiri. Tavalliseksi heteroksi siinä lukeutuu vain yksi. Syömishäiriöt ovat yleisiä, ja jo pelkästään transsukupuolisiksi ilmoittautuneita on monta. En torju sukupuolen tai seksuaalisuuden muunnelmia. Olen jo aikaa ymmärtänyt, miten monenlaista maailmassa on ja on aina ollut. Mutta minua hämmentää, millaisella voimalla aika ja yhteisö näyttävät voivan myös tuottamalla tuottaa identiteettejä.

Ja sitten joudun taas alkupisteeseen: ympäristöhän vaikuttaa identiteettiin aina. Aika ja yhteisö ovat läpi ihmissuvun historian sanelleet sen, mitä itse kustakin tulee, voittaja vai häviäjä, ylempikastinen vai dalit, nainen vai mies. Jälkikäteen on helppo ihmetellä, miten kiltit perheenisät saattoivat Hitlerin Saksassa ruveta keittämään naapureistaan saippuaa.

Mitä väliä sukupuolella ylipäätään on? ihmettelee Elsa, Sora. Samasta on minua ojentanut naistutkimuksen koulima Maiju. Mutta vaikka yrittäisin kuinka vähätellä sitä, minulle sillä näyttää olevan väliä. Väliä sillä on Soralle itselleenkin. Ei kai hänen muuten tarvitsisi olla niin tarkka siitä, kumpana häntä pidetään.

Yritän ottaa askelen kerrallaan ja sopeutua ensin nimeen. Sitäkin vierastan. Jos se sopii japanilaiselle miehelle, suomalaisen korvaan se kalskahtaa ulkomaiselta, niin suomenkielen sana kuin onkin. Lohdutan itseäni sillä, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sora itse on luvannut, että Elsa-peräisempi Eelikin käy.

Vasta viime päivinä olen ymmärtänyt varjelleeni jossakin syvällä unelmaa siitä, että kaikki ahdistus olisi sittenkin aukaistavissa tasapainoiseen, raskaita siirtoja vaatimattomaan aikuisuuteen. Kunpa tämä olisi vain pahaa unta, olen ajatellut. Ja saman tien olen tuntenut hirveää syyllisyyttä siitä, että niin ajattelemalla tuomitsen transsukupuolisen elämänmittaiseen onnettomuuteen ja ahdinkoon. Jokainenhan on tietenkin onnellisin, jos saa mahdollisimman vapaasti olla se joka on.

Tarkemmin kuin koskaan ymmärrän riitin siunauksen. Tarvitsen kirjaimellisen käännekohdan, sen rippijuhlan, jossa äidit ja isoäidit saavat vuodattaa kyyneliään, ne häät, joissa lapsi lähetetään peruuttamattomasti omaan elämään. Mutta ennen kaikkea tarvitsen ne hautajaiset, joissa peittelen pienen tyttöni maan multiin. Vaikka kuka sanoisi minulle mitä ja pitäisi tunnettani kohtuuttomana tai käskisi minun harata vastaan Elsan, Soran, aikuistumista odotellen, minussa on raastavaa, sietämätöntä luopumisen tuskaa, kun näen, miten peräänantamattoman tosissaan hän on.

Kun nyt makustelen ”Soraa” ja ”poikaani”, olen yksinkertaisesti taittua kaksinkerroin, kun mietin, onko juuri tämä se hetki, etten enää koskaan sano Elsan alkuperäistä nimeä. Juuri nytkö hautaan Elsa Inkerin? Ja vaikka yritän peitellä sitä pientä tyttöäni menneisyyteen miten pehmeästi tahansa, minua repii se käsittämätön ristiriita, että en voi sittenkään panna häntä hautaan, koska hän on tässä, Sorana, poikanani.

Minulla on mielessäni kuvia ja muistikuvia, pikkuinen lettipää saaren polulla, ekaluokkalainen iloisine hymyineen, vuosien myötä yhä totisemmaksi käyvä katse, rippijuhla-Elsan yritys epätavallisen selkeään naisellisuuteen, Myllyjärven auringonkilossa matalassa vedessä lumpeenkukkaa kohti kiertyvä nuoren naisen selkä ja kaikkein kirkkaimpana Majaalahden laiturille vedestä nouseva jumalaisen kirkaskatseinen, notkean kaunisvartinen ihminen. Tietenkin se johtuu vain korvieni välistä, kuten Elsa, Sora, sanoo, mutta ei tullut mieleenikään, että se jota onnellisena katselin, ei olisi ollut nainen.

Tänään palmusunnuntaina vietämme etukäteispääsiäistä, koska varsinaiset pyhät olemme poissa. Tänään on myös nimiäisten päivä.

Eikö minun pitäisi harata vastaan viimeiseen saakka? kysyn itseltäni. En kai vain asiaan ryhtymällä sulje paluutietä? Vai juuri asialle myöntyminenkö vapauttaa Elsan omasta vastarinnastaan?

Nimiäislahjaksi olen ostanut nobelisti Seamus Heaneyn runovalikoiman Soran ääniä. Sen alkulehdelle kirjoitan:

"Jos meistä muista päin katsoo, tänään kääntyy aikakirjan lehti. Elsasta, tyttärestäni, tulee poikani Sora. Tunnustelen sitä kuin juuri maasta kaivettua arkeologista löytöä: tämäkö on ollut olemassa jo kauan sitten?

Minulle tämä on hautajaispäivä ja syntyminen uuteen elämään. Suren niin kuin kuollutta surraan. Nuku hyvin, pieni tyttöni Elsa Inkeri. Hämmentynein käsin pitelen uutta elämää niin kuin vastasyntynyttä vauvaa. Kukahan tämä on? Tullaankohan me keskenämme juttuun?

Ja sitten kuitenkin se olet ihan sinä, Eeli, Eelikseni. Se, mitä muistamme sinusta, on totta kaikki. Ja totta on se, mikä nyt on edessä."