Päässä kohisee niin, että muistelen lempeydellä herätyssaarnaajia, joiden mielestä pitäisi lakata yrittämästä ymmärtää ja ruveta vain sydämellä uskomaan. Koska olen sitäkin niin paljon elämäni aikana tehnyt, en anna nyt periksi.
Eilen istuin auringossa itseni punaiseksi ja luin vaarini Väinön saarnoja. Aamukahvipöydässä puhuttiin siis lestadiolaisesta kristologiasta, siitä muunkin kristillisyyden piirissä kovin tutusta, jota lestadiolaisuuden suljetussa piirissä varjellaan kuin suurta harvinaisuutta. Yksi toisensa jälkeen yritän hamottaa regression, ihmiskuvan ja ennen kaikkea jumalakuvan merkillisyyksiä, parannuksenteon inhimillistä viisautta ja siihen ajavaa epäinhimillistä täydellisyydenvaatimusta.
Yksissä tuumin ajattelemme, pilvisen päivän aamukahville istahtaneet Mikko ja minä, että kristinuskolla olisi vielä mahdollisuuksia, jos se lakkaisi puhumasta sekaisin uskonnon ja historian kieltä. Niin kauan kuin sovintoveri priiskuu vaivatuille sieluille Jerusalemin kupeessa olevalta teloituspaikalta, niin kauan Jumala pysyy pienenä, ihmiskasvoisena lahkojohtajana, jolla ei ole mitään tekemistä maailman ja elämän perusselityksen kanssa.
Mutta miten hauska tutustua vaarini Väinön kanssa! Vaikka hän yrittää pukeutua sankarisotilaan tai lestadiolaisjohtajan pukuun, hänestä pursuaa esiin myös kaikkea muuta, josta totisesti tekee mieleni ottaa selvää. Seuraavat kuukaudet olen ajatellut kysyä häneltä yhtä jos toista ja näyttää vuorostani, mitä kaikkea maailmaan on sitten elokuun 1941 tullut.
En yksinkertaisesti saa ryhtyneeksi työhön. Huominen deadline vilkkuu kalenterissa, mutta kävelen pitkin pihaa ja istahdan taas jonnekin katveeseen ihan vain kuullakseni, millainen havina ja suhina ympärillä käy. 
