Aamuisin purjehdimme ilmaisia kilometrejä häikäisevässä maisemassa. Daphne on vihdoin päässyt sululta sululle kiipeäviä ja taas laskeutuvia kanavia ja koskena kuohuvaa Rhônea pitkin Välimerelle, ohittanut Marseillen ja etenee tuulia odotellen pitkin Rivieraa, vielä kaukana Mentonista. Schildtin Toivematka on aamukirjamme, Sofi Oksasen piinallisen hitaasti etenevä Puhdistus iltalukemistoa. Niiden välissä yritämme töitä. Kun minulta menee kokonainen päivä erinäisiin, kauan vuoroaan odottaneisiin ompelemisiin ja silityksiin, harmittelen ajankulua ääneen ennen kuin ymmärrän saaneeni kerrankin valmista aikaan. Silitän 60-luvun Raittilasta perittyä, ikkunasta paistaneen auringon patinoimaa suurikuvioista Marimekon pöytäliinaa ja seurustelen pitkästä aikaa äidin kanssa. Minulle muistuu mieleen, millaisella liikkeellä äiti levitti liinaa olohuoneen pitkälle pöydälle. Olonikin on tutusti sama: Mikko kulkee kirjahyllyltä toiselle eikä malta välillä olla kertomatta, miten 70-luvun lopun lestadiolaisuuskeskustelu nyt etenee, minä puuhaan omiani Siionin lauluja, niitä äidinmaitoisia, tapaillen. Vihreä, ikivanha Husqvarna surisee, ja päivä kiertää pihan nurmikolta olohuoneen päätyikkunaan. Kun saan valmiiksi liinat Lotan ja Antin uuteen keittiöön Raumalle, jätän taaksejääneet 50 vuotta sikseen ja katselen rohkeasti saman mitan eteenpäin. Kuka kaupassa astiaan tarttuva tai ikkunaan verhoa ripustava tulee ajatelleeksi, että ne kulkevat kodista, kaupungista, ehkä maastakin toiseen, niitä jaetaan eroissa ja saadaan perinnöksi ja käytetään jonakin päivänä kokonaan toisessa maailmassa, missä itse koskaan ehti elää. Aina on niitä, joiden mielestä patinaa on liikaa. Sellaiset eivät levitä 60-luvun kauhtunutta juhlapöytään. Mutta niitäkin on, jotka levittävät sen tutuin liikkein, vaikka eivät tiedä, keneltä ovat liikeratansa perineet.
1 kommentti:
Hieno kirjoitus, tämäkin.
Mukava palata "sivistyksen" ja netin ääreen (lue: kaupunkiin), kun sillä on jotain todellista tarjottavaa.
Lähetä kommentti