Olemme erehtyneet tarttumaan hyllyihin ja laatikoihin kertyneisiin pinoihin. Sitä ei ihmisen pitäisi tehdä. Pinoista putoilevat kesken tai peräti unohduksiin jääneet työt, tarpeettoman yksityiskohtaiset muistot ja elämän hajanaisuudesta kiusallisesti muistuttava sälä.
Ja millainen painolasti on ollut pinoihin tarttumattomuus. Kuukaudesta toiseen olen kuljettanut muistettavien listassa järjestettäviä ja arkistoitavia. Nyt kun olen levittänyt ne pitkin taloa, en enää ymmärrä, mikseivät ne olisi voineet jatkaa elämäänsä entisillä sijoillaan.
Kukaan ei ole dokumentoinut elämäänsä niin tarkkaan kuin minä, sanoo Mikko. Hänellä itselläänkin on kyllä kaikkinaista tallessa, 14-vuotiaana perustetun Nuorison kulttuuripoliittisen yhdistyksen vakavista asiakirjoista alkaen. Jostakin muovitaskun mutkasta on tässäkin pinojen selvittelyssä löytynyt hänen samettiposkisia pitkätukkakuviaan kaukaiselta 70-luvulta. Vertailun vuoksi pistän meidän kahden viereen Tuomaksen, jolla on 25 vuoden ajalta tavaraa muutaman pöytälaatikollisen verran ja seuraavassa muutossa kuulemma siitäkin vähenee.
Selaan puoliksi kirjoitettuja aanelosia, raportteja, lehtileikkeitä, matkoilta kertyneitä rypistyneitä karttoja, hyvää mieltä tuoneiden ravintoloiden käyntikortteja Nizzasta, Assisista. Kuka tällaiseen ikinä palaa? Sen yhden nostalgisen löytämisenkö takia näillä kannattaa kaappejansa täyttää? Niin kuin olisin enemmän olemassa, kun paperi näyttää, että olen ainakin ollut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Tunnistan kaiken mistä kirjoitat. Muistutan toisinaan itselleni mitä Mariasta kerrotaan jouluevankeliumissa. Hän kätki nämä sanat sydämeensä ja tutkisteli niitä. Sana, kokemus, muisto, elämys sydämessä...ei vie tilaa nurkissa, mutta vaikuttaa läpi elämän.
Lähetä kommentti