Maaliskuun alku

Maaliskuun ensimmäisenä Anna-Maija herää jo Ceciliassa, uudessa kodissaan. Illalla hän on ehtinyt katsoa ympärilleen ja sanoa kymmenen kertaa: "Kyllä täällä on kaunista! Aivan ihanaa!" ja sata kertaa: "Oikein hyvä, oikein hyvä." Minä laitan sähköpostia ja tekstiviestiä sinne tänne ja saan muutaman vastauksenkin. Ystävärinkiä kootaan, mutta kävijäaikataulu repsottaa pahan kerran.

Lähdemme Tampereelle jo aamusta ja käymme Tuijan kanssa läpi vielä auki olevia asioita. Jäämme yöksi, ja maaliskuun toisena katsomme Reetan ja Elsan kanssa nätyläisten Reviisorin. Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino, aloittavat he. Laurilla on hehkuvan vilpittömät kasvot.

Maaliskuun kolmantena ajan vuoreksi kasvaneen työröykkiön alta Ceciliaan puoli viideksi. Avuliaita ystäviä on ainakin kuusi. Seurustellaan Anna-Maijan kanssa ja täytetään kalenteria. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat jollakin tolalla, mutta ihan joka päivälle ei riitä kävijöitä. Kalenterissani ne jäävät aukkoina ammottamaan ja ymmärrän, että tavalla tai toisella ne on pakko hoitaa. Kolmas viikko kumottaa kävijöistä tyhjyyttään. Työnnän sen vielä tuonnemmas.

Iltapäivällä ennen Anna-Maijan asiaa Lotta soittaa ja arvelee lapsiveden hulahtelevan. Koska supistuksia ei kummemmin ole, hän lähtee Joonan kanssa leikkipuistoon. Kun olen Ceciliassa, Mikko heittää Lotan ja Antin Kätilöopistolle ja tulee Joonan kanssa Kuoppatielle.

Aino Maria syntyy kaksikymmentä vaille kaksi. Kun Joona seuraavana aamuna kerää unilelut punaiseen laukkuun ja viemme hänet perhehuoneeseen, Aino Maria katsoo silmät selällään eikä halua nukkua. Minulle tulee kirkkaita muistumia Naistenklinikan yläkerrosten ikkunoista, joista paistaa aurinko huoneeseen ja joiden takana on loputon kattomeri. Minkä ilon, minkä surun tämä uusi ihminen elämääni tuo, olen silloin ajatellut.

Kun pääsen koneen ääreen, teen päällimmäiset, mystiikkakeskustelun puffin Kirkko soikoon -liitettä varten, näkökulman pääsiäiseen seurakuntayhtymän intraan, Kirkko ja kaupungin Italia-jutun tarkistukset, Haapaniemen alustusta. Simo Paavilainen sanoo, ettei luterilaisuudessa ole mystiikkaa nimeksikään. "Luterilainen jumalanpalvelus on tasapainoisesti valaistussa tilassa pidetty saarna- ja yhteislaulutilaisuus." Illalla laittelen Erkin kuvia kehyksiin muistojuhlaa varten. Kaksikymmentäkuusi kuvaa eri vuosikymmeniltä ritirinnan, kokonainen tulva Erkkiä.

Maaliskuun kuudennen olen Kuortaneella. Lapuan hiippakunnan naisteologit juhlivat 20-vuotista pappeuttaan. Minut on pyydetty herättämään keskustelua uskon kielestä. Vielä tärkeämpää kuin sanoa toisin on sanoa vähemmän. Sanoa niin kuin tahtoisi itselleen sanottavan. Puhua vain sellaista, mikä on itselle totta. Kuortanejärvi aukeaa koivikon ja haavikon takana pyryssä vastarantaa vailla.

Tie on jäinen, kun Helena ajaa Eevaa, Outia ja minua Seinäjoelle junaan. Loman jälkeen häntä odottaa messu, johon piispa on väkisin pannut toimitusvuoroon hänet ja naisen kanssa alttarille suostumattoman työtoverin. Juuri se työtoveri on Helenan mielestä kuitenkin paras ja kannustavin.

Illalla olen jo Tampereella. Mikko poimii minut asemalta. Olematon edellisen yön uni pakottaa peiton alle Kangasalan urkutehtaaseen tehdyssä hotellissa, mutta kauan emme nuku. Aamulla olemme ylivireessä kumpikin, viemme Erkin kuvat Ilkkoon, sovimme viimeiset ja haemme flunssaiselta Reetalta ja Laurilta Rauhaniemen asunnon avaimen. Pispalan kirkolla olemme hyvissä ajoin. Kun seisomme parkkipaikalla, hautaustoimiston auto tuo Erkin.

Siunauspuheessaan Mikko selviää kaikkien niiden kohtien yli kunnialla, joissa ääni on kotona sortunut, mutta varsinaisia siunaussanoja hän ei tahdo saada loppuun. Määrätietoinen käsi valuttaa kuitenkin hiekkaa ristiksi kukkameren keskelle arkun kanteen.

Illalla olen kertonut meidän perheen hautajaisista, isän, äidin ja 17-vuotiaana kuolleen Juhon. Kaikki ne ovat olleet hyviä, onnellisia, reheviä päiviä, suoranaista elämän juhlaa kaiken käsittämättömän surun keskellä. "Ei meillä ikinä", sanoo perjantaita pelkäävä, perin juurin järkytetty Mikko. Mutta kun perjantai on illassa ja saattojoukon rakkaus pehmentänyt kaiken pelon, puhumme yhdessä, miten samanlainen kokemuksemme sittenkin on.

Lauantaina ajamme Ristisaareen mökille, Tuija, Sanna, Matti, Osmo, Lauri, Susanna, Mikko ja minä. Seisoksimme kädettöminä pihassa ja talvikylmissä huoneissa. Muistan yhtäkkiä Kotasuontien tyhjän asunnon. Olen juuri kantanut autoon viimeisetkin isän ja äidin kodin nyssäkät ja ollut vaikka mitä jaksavinani, mutta kun urakka on lopulta ohi, valun eteisen seinää pitkin lattialle istumaan ja itken ääneen.

Simolankadulla vietämme onnellisen iltapäivän ja illansuun. Kuljeskelemme raukeina yläkerrasta alakertaan, alakerrasta ylös, katselemme vanhoja valokuvia. Iltajunalla tulevat Anni ja Maiju. Sunnuntaina ovat kuolleiden kiitosta kuulemassa ja viimeisiin virsiin innostumassa kaikki paitsi Erkka.

Kun maanantaiaamuna yritän aloittaa työt, en tahdo osata lukea, en kirjoittaa. Kahteen työpuheluun vastailen hatarasti ja yritän tehdä muistiinpanoja, jotta muistaisin myöhemmin. Minua harmittaa kuukausipalkkaisen ymmärtämätön puhe palkkion suuruudesta, mutta olen onneksi oppinut ohittamaan sen antamatta periksi.

Pää on painava koko päivän, saan aikaiseksi vain jotakin sälää, raakatyötä. Mielessä kuljeskelevat automatkan puheet Annin ja Maijun kanssa, yhtäaikainen kykyni ja kyvyttömyyteni ymmärtää moninaisia tunteita ja halu päästä edes jossakin eteenpäin. Alkaneen viikon työjärkäleet puristavat kurkkua kasaan. Ihmettelen, josko minusta vielä johonkin on. Deadlineja on ennen perjantaita joka päivälle. Taudistaan lomaa pitänyt Mikko istuu korituolissa väsyneenä, taudin merkitsemänä. Torstaina täyttää Tuomas 24 vuotta.