Kun on juuri tavattu, on helppo kysyä ja kertoa, mitä kuuluu. Otitko sen ruskean vai vihreän puseron? Otin vihreän. Joko olet päässyt sen iäti keskeneräisen uusperhekirjan alkuun? Ensi viikolla, ensi viikolla! Tuletteko perjantaina vai lauantaina? Lauantai on parempi.
Mutta kun ei ole pitkään aikaan tavattu, ei tiedä, mitä toiselle sanoa. Pienet asiat ovat viikkojen ja kuukausien, ehkä vuosienkin, jälkeen liian pieniä, eikä suurista saa ensi kysymällä puhuneeksi. Kun minulle soittaa täti pohjoisesta ja sanoo minun niin olleen viime päivät hänen mielessään, tulee karhea olo ja mietin, kenet kaikki minä puolestani olen unohtanut, hänetkin, hyvänen aika. Ja kun hän kysyy, mitä minulle kuuluu, menee hetki ennen kuin osaan vastata.
Minulle kuuluu huonoa ja hyvää, minä sanon.
Sellaistahan se meillä ihmisillä on, sanoo täti.
Ihmisen elämää on Fallkullan pellon takana iltapilven alta hohtava vaalea kaistale, kevään taivas. Ihmisen elämää on pitkästä aikaa ennen minua herännyt Mikko, joka istuu alhaalla lehden ääressä ja sanoo väsyneesti: Ei tästä mitään tule.
Sädehoito on nyt kutakuinkin puolivälissä. Oireet ovat sitä mitä luvattiinkin. Vessan on syytä olla lähellä. Pahinta on kuitenkin se, miten matalaksi käy Mikon mieli. Ja ihaninta se, miten pieni sen nostaa: yllättävä puhelinsoitto, valmiiksi saatu työn alla olevan tutkimuksen sivu, hien nostava kävelylenkki.
EMMAn impressionisteista, joita käymme Tuijan ja Mikon kanssa katsomassa, minulla on mielessä oikeastaan vain yksi, Ellen Thesleffin sisäpihan pergolassa istuva nainen. Kuva on kauttaaltaan violetti, wisterian-sininen. Mistä ihmeestä tiedän, mutta aivan varma olen, että pihaan paistaa myöhäisen iltapäivän lempeä aurinko.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti