Selkä

En tiedä järvessä parempaa kuin selkä. Lahdet ovat kauniita ja suvannot ja pohjukat ja saarien lomat, mutta eniten minua on aina kiihdyttänyt katsella selän yli tai ylittää se ja nähdä, miten sen takana aukeaa uusi. Millaiseksi kyyristelijäksi on järven mieltänyt se, joka antoi sen kaukaisesta rannasta toiseen kurottavalle pinnalle selän nimen? Miksei hänelle tullut mieleen syli?

Jos minun olisi äkkipäätä valittava Mikon ruumiista yksi kohta, sanoisin selkä. Mikon selästä on tullut iltojeni alttarintapainen, se, jota kohti käännyn, jota vasten painaudun ja jonka yli ojennan käden. Yhtä tärkeä se on Mikolle. Kun hän aamuyöstä herää pyöriskelemään, nukahtaa hän jo kohta takaisin, jos vain havahdun hetkeksi alttarini ääreen.

Lapaluiden välissä Mikolla on ollut jo pitkään aiemmasta poikkeava tunne. Ei kipu, sanoo Mikko, mutta jotakin uutta. Kuin selkäranka taittuisi mutkalle. Unissaanko vai miten lie Mikko on raapinut sen kohdan syvälle, vielä punottavalle arvelle. Viime viikon puolella Mikko sanoi sellaisia kummallisia kohtia olevan nyt kaksi, lapaluiden välissä ja keskiselässä. Viikon alussa kipeytyivät lonkat. Kummalliset tuntemukset selässä muuttuivat kivuiksi. Ja täällä, näyttää Mikko tänään, täällä niskan alapuolella tuntuu nyt samalta kuin lapaluiden välissä kuukausia sitten.

Hae sairauslomaa, sanon minä. Tässä on nyt kaikkea liikaa.

Jo kohta, kun olen sanonut sen, ymmärrän, ettei todellisuudesta oteta lomaa. Mitä keskiviikon luustokartta tai sädehoidon jälkeinen PSA lupailevatkin, tauti on parantumaton ja väijyy koko ajan. Työtä voi tehdä, kävellä ja rakastaa ja kaivaa pihaa, mutta koko ajan se jokin, jota lääkkein ja sätein jarrutellaan, muistaa luontonsa.

Vaikka selässä olisi mikä jalkaleikkauksen tai vähemmälle jääneen liikunnan harmiton ja ohimenevä tauti tahansa, juuri nyt Mikon selkä on minulle kello. Paljonko se on? Ehtiikö vielä?

Olisipa aikaa, minä ajattelen ihan vain arkisesti, ja mielessäni luettelen, mihin kaikkeen. Mikä onni, että Erkillä oli niinkin paljon. Lauri kertoo Mikolle puhelimessa, miten Erkki on Annikan, ensimmäisen lapsenlapsensa, ensi kertaa tavatessaan silittänyt sormenpäällä hänen poskeaan ja sanonut: "Puhutaan enemmän sitten kun olet vähän isompi."

Vastasyntyneen kohdalla se sopii ja herättää vain onnellisia odotuksia. Mutta entä Mikko ja minä, miksi siirtäisimme mitään tuonnemmaksi?