Hiekkaa jaloilla

Kesäisessä aamuauringossa istumme aamutakkisillamme pihassa. Mikko lukee ääneen Monet'n puutarhaa, Givernyn vuodenaikoja. Monet ei siemenen sanelemaa kunnioita. Hän panee puun, sipulin, mukulan ja siemenen toteuttamaan juuri sitä, mitä haluaa nähdä. Minäkin olen viikko, pari sitten katkonut viime syksynä istutettujen pensaiden oksat haaroittumisen toivossa. Karsiminen, hämmästyttävää kyllä, tekee tanakaksi ja reheväksi, ja kuivuminen pakottaa hedelmöimään erityisellä vimmalla. Hiekkaa jaloilleen saanut kuusi kukki kaksi kesää latva punaisena Pikkulinnuntien pihan perällä, kolmantena se oli jo vainaa.

Minua kiihdyttää tämä siemenelleen uskollisuus oikeastaan myös siksi, että olen ajatellut vanhenemista. Varhaiset vaihdevuodet ovat saaneet minut miettimään sitä jo vuosia sitten. Hämmentyneenä olen kuunnellut viisikymppisten naisten narinaa kuukautisistaan, kun en itse ole vuosiin vuotanut. Katseeni mittaa vyötärölle jääneitä ja yhä kertyviä kiloja, joista en näytä enää pääsevän eroon. Kun yritän oppia uutta, pää on hatara ja joudun palaamaan tiedonlähteelle monta kertaa. Kasvoissa näen merkit, joiden tiedän tulleen jäädäkseen ja joista toisten kohdalla olen jo kauan sitten lukenut iän vääjäämätöntä kieltä. Kämmenselkää pilkuttaa vuosien kuorman pigmentti.

Minulle on turha puhua sen enempää näennäisestä nuorekkuudesta kuin viisaasta vanhuudestakaan. Se, joka on kohdannut suorituskykynsä rajat, tietää, mistä puhun. Kokonainen lista on asioita, joita en kykene enää koskaan. Vaikka se myös vapauttaa - mahdottomaksi käyneen voi vihdoinkin jättää sikseen - tarkoittaa se myös oman moninaisuuden rönsyjen hautaamista.

Ja miten merkillistä: sydän tuntuu laajenevan, mutta ruumis asettaa rajat. Hyvinkin nukkuneena on pakotettava itsensä aamulla sängystä, niin jäykät ovat nivelet. Lukulasit ovat aina hukassa. Avuttomana tartun milloin istutuslapioon, milloin kaulimeen, ja tajuan, etten jaksa enää niin kuin ennen. Koneen ääressä tuijotan ikkunasta pihalle saamatta sanaakaan ruutuun.

Onko puolitehoisella oikeutta olla? Suostunko siihen, etten saakaan aikaan? Onko lupa odottaa muilta ymmärrystä sille, että olen hitaampi, väsyneempi, kyvyttömämpi? Miksi nuoren, joka voisi mitä tahansa mutta ei saamattomuuttaan tee, on niin helppo moittia vanhaa, joka tekisi kyllä, jos vain jaksaisi?

Pitkään ajattelin, että kohta ei onneksi tarvitse enää jaksaa. Vaikka olen tehnyt työtöitä vasta reilut kymmenen vuotta, en enää tiedä, mitä tekisin ja mistä vielä innostuisin. Hätkähdin, kun pari päivää sitten sanoin ääneen: En ole vielä edes puolivälissä. Pääni on kuin kiinalaisella, joka tietää, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Eikä sekään niin kovin tärkeää ole.

Saneleva siemen

Minua ihmetytti, kun äiti kasvatti pation reunapuuta pitkin Flammentanzia, vaikeasti talven yli selviytyvää ja vain lyhyen hetken kukkivaa köynnösruusua. Se oli vaivalloinen kerätä rullalle talvisuojan alle ja näytti keväällä kummalliselta rohjakkeelta, kun äiti solmi sen oksia narunpätkillä ristikkoon. Kun se alkoi tehdä nuppuja, äidin tärkeimpiä kuulumisia oli kertoa niiden paisumisesta, ja kun se oli kukassa, ajoin aina kuuliaisesti sitä katsomaan.

Minusta se ei ollut kasvattamisen väärti niin kuin ei toista tolppaa kiertävä clematiskaan, joka syystä tai toisesta huonosti viihtyvänä teki kyllä kukkiaan, mutta jätti oksiston sekavan syherön peittämättä vihreään. Vasta Leenalta, jumaluusoppineelta puutarhurilta, opin, ettei kasvin kauneudessa tärkeintä ole se, miten hyvin se miellyttää katsojansa silmää, vaan miten vapaasti se on sellainen kuin sen luontoon kuuluu. Työhuoneen ikkunalla Leenalla oli kukkansa aikaa sitten kuihduttanut orkidea. Katso nyt miten kaunis, Leena sanoi. Sileän, kiiltävän lehden alta työntyivät osin kuivettuneet ilmajuurten lonkerot, ne, joiden tarpeellisuudesta kukkakauppiaan pitää sisäsiisteille ihmisille huomauttaa, etteivät saksisi niitä pois.

Kauneus on kokonaista, sitä, että mitään ei ole typistetty tai taivutettu taakse tai piilotettu keinotekoisen rihkaman alle. Juuri se mikä työntää harmaita sykeröitään kukkivan vaahteran vihreään, tekee vaahteran vihreästä sen, mitä se on.

Olen kuullut elämässäni monenlaista ja monenlaista lukenut, olen saanut ja menettänyt ja maksanut oppirahoja siitä ja tuosta, mutta kukaan tai mikään ei ole minua niin opettanut kuin siemenensä sanelemalle laadulle uskollinen kasvi. Mikon kanssa olemme juuri sitoutuneet opettelemaan sen kaltaisuutta.

"Kun palaamme kiireettä Pariisin lähikylien kautta", kirjoitin Mikolle, "ajattelemme: tänne pitää tulla uudelleen. Ja kuitenkin tiedämme, ettemme enää koskaan palaa, niin kuin emme palaa Stiaan vievälle tielle, emme La Vernan vuorelle, emme Casanuovan viheriöille, emme ehkä edes Portofinoon tai Mentonin rinteille. Mutta mitä olemme nähneet, jää meihin sitä varmemmin, mitä enemmän siitä puhumme ja haikeammin sitä ikävöimme. Sinun kanssasi, rakkaani, olen nähnyt elämäni kauneimmat maisemat. Kauneinta on ollut saada katsella sitä, mitä itse olet."

Myöhäisen iltapäivän aurinko

Kun on juuri tavattu, on helppo kysyä ja kertoa, mitä kuuluu. Otitko sen ruskean vai vihreän puseron? Otin vihreän. Joko olet päässyt sen iäti keskeneräisen uusperhekirjan alkuun? Ensi viikolla, ensi viikolla! Tuletteko perjantaina vai lauantaina? Lauantai on parempi.

Mutta kun ei ole pitkään aikaan tavattu, ei tiedä, mitä toiselle sanoa. Pienet asiat ovat viikkojen ja kuukausien, ehkä vuosienkin, jälkeen liian pieniä, eikä suurista saa ensi kysymällä puhuneeksi. Kun minulle soittaa täti pohjoisesta ja sanoo minun niin olleen viime päivät hänen mielessään, tulee karhea olo ja mietin, kenet kaikki minä puolestani olen unohtanut, hänetkin, hyvänen aika. Ja kun hän kysyy, mitä minulle kuuluu, menee hetki ennen kuin osaan vastata.

Minulle kuuluu huonoa ja hyvää, minä sanon.
Sellaistahan se meillä ihmisillä on, sanoo täti.

Ihmisen elämää on Fallkullan pellon takana iltapilven alta hohtava vaalea kaistale, kevään taivas. Ihmisen elämää on pitkästä aikaa ennen minua herännyt Mikko, joka istuu alhaalla lehden ääressä ja sanoo väsyneesti: Ei tästä mitään tule.

Sädehoito on nyt kutakuinkin puolivälissä. Oireet ovat sitä mitä luvattiinkin. Vessan on syytä olla lähellä. Pahinta on kuitenkin se, miten matalaksi käy Mikon mieli. Ja ihaninta se, miten pieni sen nostaa: yllättävä puhelinsoitto, valmiiksi saatu työn alla olevan tutkimuksen sivu, hien nostava kävelylenkki.

EMMAn impressionisteista, joita käymme Tuijan ja Mikon kanssa katsomassa, minulla on mielessä oikeastaan vain yksi, Ellen Thesleffin sisäpihan pergolassa istuva nainen. Kuva on kauttaaltaan violetti, wisterian-sininen. Mistä ihmeestä tiedän, mutta aivan varma olen, että pihaan paistaa myöhäisen iltapäivän lempeä aurinko.