Hiekkaa jaloilla

Kesäisessä aamuauringossa istumme aamutakkisillamme pihassa. Mikko lukee ääneen Monet'n puutarhaa, Givernyn vuodenaikoja. Monet ei siemenen sanelemaa kunnioita. Hän panee puun, sipulin, mukulan ja siemenen toteuttamaan juuri sitä, mitä haluaa nähdä. Minäkin olen viikko, pari sitten katkonut viime syksynä istutettujen pensaiden oksat haaroittumisen toivossa. Karsiminen, hämmästyttävää kyllä, tekee tanakaksi ja reheväksi, ja kuivuminen pakottaa hedelmöimään erityisellä vimmalla. Hiekkaa jaloilleen saanut kuusi kukki kaksi kesää latva punaisena Pikkulinnuntien pihan perällä, kolmantena se oli jo vainaa.

Minua kiihdyttää tämä siemenelleen uskollisuus oikeastaan myös siksi, että olen ajatellut vanhenemista. Varhaiset vaihdevuodet ovat saaneet minut miettimään sitä jo vuosia sitten. Hämmentyneenä olen kuunnellut viisikymppisten naisten narinaa kuukautisistaan, kun en itse ole vuosiin vuotanut. Katseeni mittaa vyötärölle jääneitä ja yhä kertyviä kiloja, joista en näytä enää pääsevän eroon. Kun yritän oppia uutta, pää on hatara ja joudun palaamaan tiedonlähteelle monta kertaa. Kasvoissa näen merkit, joiden tiedän tulleen jäädäkseen ja joista toisten kohdalla olen jo kauan sitten lukenut iän vääjäämätöntä kieltä. Kämmenselkää pilkuttaa vuosien kuorman pigmentti.

Minulle on turha puhua sen enempää näennäisestä nuorekkuudesta kuin viisaasta vanhuudestakaan. Se, joka on kohdannut suorituskykynsä rajat, tietää, mistä puhun. Kokonainen lista on asioita, joita en kykene enää koskaan. Vaikka se myös vapauttaa - mahdottomaksi käyneen voi vihdoinkin jättää sikseen - tarkoittaa se myös oman moninaisuuden rönsyjen hautaamista.

Ja miten merkillistä: sydän tuntuu laajenevan, mutta ruumis asettaa rajat. Hyvinkin nukkuneena on pakotettava itsensä aamulla sängystä, niin jäykät ovat nivelet. Lukulasit ovat aina hukassa. Avuttomana tartun milloin istutuslapioon, milloin kaulimeen, ja tajuan, etten jaksa enää niin kuin ennen. Koneen ääressä tuijotan ikkunasta pihalle saamatta sanaakaan ruutuun.

Onko puolitehoisella oikeutta olla? Suostunko siihen, etten saakaan aikaan? Onko lupa odottaa muilta ymmärrystä sille, että olen hitaampi, väsyneempi, kyvyttömämpi? Miksi nuoren, joka voisi mitä tahansa mutta ei saamattomuuttaan tee, on niin helppo moittia vanhaa, joka tekisi kyllä, jos vain jaksaisi?

Pitkään ajattelin, että kohta ei onneksi tarvitse enää jaksaa. Vaikka olen tehnyt työtöitä vasta reilut kymmenen vuotta, en enää tiedä, mitä tekisin ja mistä vielä innostuisin. Hätkähdin, kun pari päivää sitten sanoin ääneen: En ole vielä edes puolivälissä. Pääni on kuin kiinalaisella, joka tietää, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Eikä sekään niin kovin tärkeää ole.