Al fresco

Pergola on valmis. Vain ensi kevääksi jäävä maastouttava pintakäsittely puuttuu. Ensimmäisen kerran istumme juhlallisella joukolla heinäkuun lopun pimeässä illassa. Nuoriso on tullut suunnittelemaan Mikon urheilukisoja. Pihavalot valaisevat röyhyäviä kasveja. Siili kuopsuttaa korvallistaan kotipensaassaan ja kävelee muina miehinä nurmikon poikki. Lepakko lentää Kuoppatien valoja päin.

Sitten jatkuvat tämän kesän loputtomilta tuntuvat sateet. Mutta heti, kun kuiva päivä alkaa hämärtyä, sanoo Mikko: Istutaanko tänään pergolassa? Minä olen tunnustelevinani sään kylmyyttä: Eikö lasikuisti olisi parempi? Mutta kun vedän vaatetta niskaan ja kääriydyn vilttiin pergolan penkille, tuoksut, äänet ja ulon pyörryttävä lemu työntyvät tajuntaan.

Kirjasta, siitä Al fresco -nimisestä, katselemme eteläisten maiden pergoloita, kuisteja, ulos miltei rajavyöhykkeettä aukeavia olohuoneita. Ihan iholla tuntuu kuuman päivän jälkeinen pehmeä yö. Soittavatko peräti kaskaat? Mutta kun kävelemme kylmänkostean nurmikon poikki sisään, ajattelemme yksissä tuumin, että mitä siitä. Tehdään tästä ympärivuotinen elämäntapa: kerran viikossa, kerran kuussa ilta pergolassa. Vällyn allahan tarkenee vaikka rekikyydin viimassa.

Ennen kuin pergolan nurkalle istutetut villiviinit peittävät pergolan katon, katselemme sen kattoparrujen läpi pilvien liikettä, yön tähtiä. "Pidetään aina paljaana katseluaukko", ehdottaa talon seinän villiviiniä jatkuvasti kurittava Mikko. Se on vähän sama kuin se, minkä vuosi sitten kirjoitin Mikon syntymäpäiväkorttiin: "Ei päästetä pitkäksi kodin ja paratiisin välimatkaa."

Alkava syksy koettelee meitä kumpaakin. Miten selvitä töistä? Miten säilyttää mieli? Varjeltuvatko voimat? Jaksaako antaa ja ottaa vastaan? Ja kaiken pohjalla on koko ajan vääjäämätön virta: Miten kauan tätä kestää?

Kun melkein hetken mielijohteesta istumme alas ja ostamme lennot Pariisiin elokuun viimeiselle viikolle, Reetta sanoo: Te matkustelette aika lailla. Mihin minä: Nyt on sellainen olo, että elämästä on tehtävä tiivistelmää.