Elokuinen kiiltomato

Ensimmäisinä lomanjälkeisinä päivinä, kun Mikko on lähtenyt Sturenkadulle, olen joutunut merkilliseen yksinolon tuomaan sisäistyneeseen tilaan. Ajatus ja asento ovat yhtäkkiä täysin vapaat, mutta samalla tarpeettomuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden vaatteessa. Tietoisena siitä, että tämä on todempi tosi kuin ainaisen yhdessäolon mutkaton ja joskus tukahduttavaksi saakka kiinteä totuus, kuulostelen sitä kuin vanhaa tuttua. ”Yhteisiä vuosia voi olla kaksikymmentä, kymmenen tai viisi, mutta ihan yhtä hyvin vain yksi”, sanoo Mikko, kun läpimärkinä kierrämme illalla läpimärkää Malmin lentokenttää, jolta nousee yksi ainoa kone sadetta päin.

Yksinäisyydessä minua hämmentää turvallisuus, jota yhtäkkiä tunnen. Jos entisessä kodissani Espoon korkeimmalla paikalla putosin muumiomaiseen äänettömyyteen, koskemattomien hankien keskelle moneksi päiväksi ja ajattelin, ettei tule koskaan muuta ja että tänne erakoidun odottamaan elokuun öiden kiiltomatoa kivelle, nyt olen kaiken muutoksenpelon keskellä paljon levollisempi. Kuin Mikon vankkumaton läheisyys vakuuttaisi voimaansa vielä senkin jälkeen, kun Mikkoa ei enää ole.

Mikko on kiihkeä kireyteen saakka ja innokas niin että manialta maistuu, mutta avoin hän on kaikkine tunteineen sellaisella voimalla, etten voi kuin hengästyä. Niin avoin hän on jopa salaisuuksiaan säilyttäessään tai varsinaista tunnettaan kätkiessään, että katselen hänessä ihmisen ruotoa ja rankaa paljaammin kuin kenessäkään muussa. Ja entä minä itse. Kaikenlaista minussa kuljeksivaa ja käsistäni syntyvää Mikko on saanut panna pinoon ja kysyä, vieläkö aiot lisää tätä lajia vai uskaltaisitko vihdoin viimein muuta.

Minua hämmentävät mahdollisuudet, jotka yhä ovat, mutta joita en uskalla tai näe tarpeelliseksi tavoitella. Niin kuin kaikkien tyhjiksi käyneiden päässä kulkevat minussakin ajatukset siitä, mitä kaikkea voisi, jos vain ottaisi asiakseen. Mutta jos johonkin tartun, tunnen kohta ulkopuolisuutta. Muut ovat tarttuneet siihen jo, ja miten itsetietoisella kädellä.

Ja sitten lopulta ihmettelen löytämisen hitautta ja haurautta. Kuka sileäihoinen tietää, mitä ryppyjä kantava on nähnyt?

Tuija lähettää aamun ajatuksen: "Jotkut ajattelevat, että asiaan pitäytyminen tekee ihmisestä vahvan. Toisinaan se merkitsee irti päästämistä."

Terveisiä pergolasta

Tapanilassa rakennetaan. Tapanilassa vaihdetaan märkiä puruja, kattoruoteita ja vuorilautoja, suoristetaan littaan länähtäneitä taloja, kaivetaan salaojaputkia, maalataan ja naputetaan ja harotaan epätietoisina päätä. Tapanilalaiset ovat vasara kourassa koko ajan. Kesäillassa sirkkeli soi.

Kesän mittaan valmistunut pergola on Tapanilan työmaat pienoiskoossa. Hanketta on valmisteltu hartaasti, mielikuvissa jo vuosikaudet. Paperille piirrän ensimmäisen aikeen heinäkuussa 2007, kun tuskin olemme taloon muuttaneet. "Lentävähiuksinen runoilija kuumakkonsa kanssa grillipergolan puolikkaassa", lukee kuvan vieressä. Tuomas hahmottelee virallista piirustusta sähköiseen muotoon huhtikuulla.

Ensin kaivetaan kuoppa. Ei, paikka ei ole hyvä. Siirretään vähän. Tuomas kaivaa lisää. Pihan nurkkaan kertyy nurmimatosta ja mullasta vuori. Alkaa sataa. Käsipelillä betonin sotkeminen tekee Tuomaksen selän kipeäksi. Huh huh. Oliko se piirustus varmasti hyvä? Ettei vain ollut liian massiivinen? Tai liian avoin? Tai liian suljettu? Milloin tämä sade loppuu? Miten syvään ne kulmatolpat pitää valaa? Ja tuleeko siitä sellainen kuin pitää?

En tiedä, sanoo Tuomas. Tämä on mun ensimmäinen pergola.

Sitten nousevat kulmapuut. Herraisä nähköön, noin korkea! Katselemme ikkunasta silmät ymmyrkäisinä. Älkääs hätäilkö, Tuomas sanoo. Kepeissä on vielä senttejä liikaa. Sitten alkaa sataa. Sade ei ihan hevin lopu tai ainakin sitä on tarjolla aina silloin, kun Tuomas ei ole seulomassa uimarantojen hiekasta roskia.

Lopulta nousee komeasti lovettuun koloonsa kuningaspalkki, se, jonka varaan vähän myöhemmin lovetaan kattoparrut, ne, joiden lomasta nyt katselemme öistä taivasta. Se on juhlallinen hetki. Tuomaksen pitää nostaa se paikalleen monta kertaa, että ehdin saada kuvan.

Kivestäkö tehdään lattia vai puusta? Kuinka monta pystypuuta milläkin sivulla? Tuleeko tarpeeksi tukeva ilman kulmatukia? Monenlaisesta väännetään korvienväli kiemuralla. Ja kun sitten puinen lattia juuri ennen naapurin Nikon rippijuhlia saadaan paikalleen, näyttää somasti sijoilleen asettunut piilopirtti tanssilavalta. Huh. Kyllä se siitä ensi kesänä, kun saadaan tumma väri pintaan, lohduttelee Mikko.

Takaseinässä ovat ensi istunnolla vain poikkiparrut. Pystypuita lojuu jokunen maassa. Minua mietityttää viimeiseen saakka tasaisista väleistä rakentuva seinä. Häkkihän siitä tulee ja toistaa harmillisesti takana olevan aidan teemaa. Siispä muunnelma ja uusi rytmi. Japanilaista vaikutelmaa saadaan sarjoittamalla uudelleen, 3 - 4 - 3.

Minkä teet, tee niin kuin Herralle. Hartaudesta ei ole tässä urakassa ollut puute, ja melkoisen pyhä on sekin hetki, kun takaseinän puut juuri ennen Mikon juhlaa ovat lopulta paikallaan ja istumme kolmisin olohuoneessa, Tuomas, Mikko ja minä. Emme tahdo saada sanaa suusta.

En tiedä, millaista on astua ensimmäistä kertaa vastavalmistuneeseen omaan taloon. Mutta tiedän, miltä tuntuu astua vastavalmistuneeseen pergolaan.

Al fresco

Pergola on valmis. Vain ensi kevääksi jäävä maastouttava pintakäsittely puuttuu. Ensimmäisen kerran istumme juhlallisella joukolla heinäkuun lopun pimeässä illassa. Nuoriso on tullut suunnittelemaan Mikon urheilukisoja. Pihavalot valaisevat röyhyäviä kasveja. Siili kuopsuttaa korvallistaan kotipensaassaan ja kävelee muina miehinä nurmikon poikki. Lepakko lentää Kuoppatien valoja päin.

Sitten jatkuvat tämän kesän loputtomilta tuntuvat sateet. Mutta heti, kun kuiva päivä alkaa hämärtyä, sanoo Mikko: Istutaanko tänään pergolassa? Minä olen tunnustelevinani sään kylmyyttä: Eikö lasikuisti olisi parempi? Mutta kun vedän vaatetta niskaan ja kääriydyn vilttiin pergolan penkille, tuoksut, äänet ja ulon pyörryttävä lemu työntyvät tajuntaan.

Kirjasta, siitä Al fresco -nimisestä, katselemme eteläisten maiden pergoloita, kuisteja, ulos miltei rajavyöhykkeettä aukeavia olohuoneita. Ihan iholla tuntuu kuuman päivän jälkeinen pehmeä yö. Soittavatko peräti kaskaat? Mutta kun kävelemme kylmänkostean nurmikon poikki sisään, ajattelemme yksissä tuumin, että mitä siitä. Tehdään tästä ympärivuotinen elämäntapa: kerran viikossa, kerran kuussa ilta pergolassa. Vällyn allahan tarkenee vaikka rekikyydin viimassa.

Ennen kuin pergolan nurkalle istutetut villiviinit peittävät pergolan katon, katselemme sen kattoparrujen läpi pilvien liikettä, yön tähtiä. "Pidetään aina paljaana katseluaukko", ehdottaa talon seinän villiviiniä jatkuvasti kurittava Mikko. Se on vähän sama kuin se, minkä vuosi sitten kirjoitin Mikon syntymäpäiväkorttiin: "Ei päästetä pitkäksi kodin ja paratiisin välimatkaa."

Alkava syksy koettelee meitä kumpaakin. Miten selvitä töistä? Miten säilyttää mieli? Varjeltuvatko voimat? Jaksaako antaa ja ottaa vastaan? Ja kaiken pohjalla on koko ajan vääjäämätön virta: Miten kauan tätä kestää?

Kun melkein hetken mielijohteesta istumme alas ja ostamme lennot Pariisiin elokuun viimeiselle viikolle, Reetta sanoo: Te matkustelette aika lailla. Mihin minä: Nyt on sellainen olo, että elämästä on tehtävä tiivistelmää.