Ensimmäisinä lomanjälkeisinä päivinä, kun Mikko on lähtenyt Sturenkadulle, olen joutunut merkilliseen yksinolon tuomaan sisäistyneeseen tilaan. Ajatus ja asento ovat yhtäkkiä täysin vapaat, mutta samalla tarpeettomuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden vaatteessa. Tietoisena siitä, että tämä on todempi tosi kuin ainaisen yhdessäolon mutkaton ja joskus tukahduttavaksi saakka kiinteä totuus, kuulostelen sitä kuin vanhaa tuttua. ”Yhteisiä vuosia voi olla kaksikymmentä, kymmenen tai viisi, mutta ihan yhtä hyvin vain yksi”, sanoo Mikko, kun läpimärkinä kierrämme illalla läpimärkää Malmin lentokenttää, jolta nousee yksi ainoa kone sadetta päin.
Yksinäisyydessä minua hämmentää turvallisuus, jota yhtäkkiä tunnen. Jos entisessä kodissani Espoon korkeimmalla paikalla putosin muumiomaiseen äänettömyyteen, koskemattomien hankien keskelle moneksi päiväksi ja ajattelin, ettei tule koskaan muuta ja että tänne erakoidun odottamaan elokuun öiden kiiltomatoa kivelle, nyt olen kaiken muutoksenpelon keskellä paljon levollisempi. Kuin Mikon vankkumaton läheisyys vakuuttaisi voimaansa vielä senkin jälkeen, kun Mikkoa ei enää ole.
Mikko on kiihkeä kireyteen saakka ja innokas niin että manialta maistuu, mutta avoin hän on kaikkine tunteineen sellaisella voimalla, etten voi kuin hengästyä. Niin avoin hän on jopa salaisuuksiaan säilyttäessään tai varsinaista tunnettaan kätkiessään, että katselen hänessä ihmisen ruotoa ja rankaa paljaammin kuin kenessäkään muussa. Ja entä minä itse. Kaikenlaista minussa kuljeksivaa ja käsistäni syntyvää Mikko on saanut panna pinoon ja kysyä, vieläkö aiot lisää tätä lajia vai uskaltaisitko vihdoin viimein muuta.
Minua hämmentävät mahdollisuudet, jotka yhä ovat, mutta joita en uskalla tai näe tarpeelliseksi tavoitella. Niin kuin kaikkien tyhjiksi käyneiden päässä kulkevat minussakin ajatukset siitä, mitä kaikkea voisi, jos vain ottaisi asiakseen. Mutta jos johonkin tartun, tunnen kohta ulkopuolisuutta. Muut ovat tarttuneet siihen jo, ja miten itsetietoisella kädellä.
Ja sitten lopulta ihmettelen löytämisen hitautta ja haurautta. Kuka sileäihoinen tietää, mitä ryppyjä kantava on nähnyt?
Tuija lähettää aamun ajatuksen: "Jotkut ajattelevat, että asiaan pitäytyminen tekee ihmisestä vahvan. Toisinaan se merkitsee irti päästämistä."
Yksinäisyydessä minua hämmentää turvallisuus, jota yhtäkkiä tunnen. Jos entisessä kodissani Espoon korkeimmalla paikalla putosin muumiomaiseen äänettömyyteen, koskemattomien hankien keskelle moneksi päiväksi ja ajattelin, ettei tule koskaan muuta ja että tänne erakoidun odottamaan elokuun öiden kiiltomatoa kivelle, nyt olen kaiken muutoksenpelon keskellä paljon levollisempi. Kuin Mikon vankkumaton läheisyys vakuuttaisi voimaansa vielä senkin jälkeen, kun Mikkoa ei enää ole.
Mikko on kiihkeä kireyteen saakka ja innokas niin että manialta maistuu, mutta avoin hän on kaikkine tunteineen sellaisella voimalla, etten voi kuin hengästyä. Niin avoin hän on jopa salaisuuksiaan säilyttäessään tai varsinaista tunnettaan kätkiessään, että katselen hänessä ihmisen ruotoa ja rankaa paljaammin kuin kenessäkään muussa. Ja entä minä itse. Kaikenlaista minussa kuljeksivaa ja käsistäni syntyvää Mikko on saanut panna pinoon ja kysyä, vieläkö aiot lisää tätä lajia vai uskaltaisitko vihdoin viimein muuta.
Minua hämmentävät mahdollisuudet, jotka yhä ovat, mutta joita en uskalla tai näe tarpeelliseksi tavoitella. Niin kuin kaikkien tyhjiksi käyneiden päässä kulkevat minussakin ajatukset siitä, mitä kaikkea voisi, jos vain ottaisi asiakseen. Mutta jos johonkin tartun, tunnen kohta ulkopuolisuutta. Muut ovat tarttuneet siihen jo, ja miten itsetietoisella kädellä.
Ja sitten lopulta ihmettelen löytämisen hitautta ja haurautta. Kuka sileäihoinen tietää, mitä ryppyjä kantava on nähnyt?
Tuija lähettää aamun ajatuksen: "Jotkut ajattelevat, että asiaan pitäytyminen tekee ihmisestä vahvan. Toisinaan se merkitsee irti päästämistä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti