Tapanilassa rakennetaan. Tapanilassa vaihdetaan märkiä puruja, kattoruoteita ja vuorilautoja, suoristetaan littaan länähtäneitä taloja, kaivetaan salaojaputkia, maalataan ja naputetaan ja harotaan epätietoisina päätä. Tapanilalaiset ovat vasara kourassa koko ajan. Kesäillassa sirkkeli soi.Kesän mittaan valmistunut pergola on Tapanilan työmaat pienoiskoossa. Hanketta on valmisteltu hartaasti, mielikuvissa jo vuosikaudet. Paperille piirrän ensimmäisen aikeen heinäkuussa 2007, kun tuskin olemme taloon muuttaneet. "Lentävähiuksinen runoilija kuumakkonsa kanssa grillipergolan puolikkaassa", lukee kuvan vieressä. Tuomas hahmottelee virallista piirustusta sähköiseen muotoon huhtikuulla.
Ensin kaivetaan kuoppa. Ei, paikka ei ole hyvä. Siirretään vähän. Tuomas kaivaa lisää. Pihan nurkkaan kertyy nurmimatosta ja mullasta vuori. Alkaa sataa. Käsipelillä betonin sotkeminen tekee Tuomaksen selän kipeäksi. Huh huh. Oliko se piirustus varmasti hyvä? Ettei vain ollut liian massiivinen? Tai liian avoin? Tai liian suljettu? Milloin tämä sade loppuu? Miten syvään ne kulmatolpat pitää valaa? Ja tuleeko siitä sellainen kuin pitää?
En tiedä, sanoo Tuomas. Tämä on mun ensimmäinen pergola.
Sitten nousevat kulmapuut. Herraisä nähköön, noin korkea! Katselemme ikkunasta silmät ymmyrkäisinä. Älkääs hätäilkö, Tuomas sanoo. Kepeissä on vielä senttejä liikaa. Sitten alkaa sataa. Sade ei ihan hevin lopu tai ainakin sitä on tarjolla aina silloin, kun Tuomas ei ole seulomassa uimarantojen hiekasta roskia.
Lopulta nousee komeasti lovettuun koloonsa kuningaspalkki, se, jonka varaan vähän myöhemmin lovetaan kattoparrut, ne, joiden lomasta nyt katselemme öistä taivasta. Se on juhlallinen hetki. Tuomaksen pitää nostaa se paikalleen monta kertaa, että ehdin saada kuvan.
Kivestäkö tehdään lattia vai puusta? Kuinka monta pystypuuta milläkin sivulla? Tuleeko tarpeeksi tukeva ilman kulmatukia? Monenlaisesta väännetään korvienväli kiemuralla. Ja kun sitten puinen lattia juuri ennen naapurin Nikon rippijuhlia saadaan paikalleen, näyttää somasti sijoilleen asettunut piilopirtti tanssilavalta. Huh. Kyllä se siitä ensi kesänä, kun saadaan tumma väri pintaan, lohduttelee Mikko.
Takaseinässä ovat ensi istunnolla vain poikkiparrut. Pystypuita lojuu jokunen maassa. Minua mietityttää viimeiseen saakka tasaisista väleistä rakentuva seinä. Häkkihän siitä tulee ja toistaa harmillisesti takana olevan aidan teemaa. Siispä muunnelma ja uusi rytmi. Japanilaista vaikutelmaa saadaan sarjoittamalla uudelleen, 3 - 4 - 3.
Minkä teet, tee niin kuin Herralle. Hartaudesta ei ole tässä urakassa ollut puute, ja melkoisen pyhä on sekin hetki, kun takaseinän puut juuri ennen Mikon juhlaa ovat lopulta paikallaan ja istumme kolmisin olohuoneessa, Tuomas, Mikko ja minä. Emme tahdo saada sanaa suusta.
En tiedä, millaista on astua ensimmäistä kertaa vastavalmistuneeseen omaan taloon. Mutta tiedän, miltä tuntuu astua vastavalmistuneeseen pergolaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti