Enkö jo aiemmin sanonut, että olen ohittanut sen kohdan, jossa kaikki on mahdollista. Enää en haaveile hyvästä kielitaidosta, kirjallisuuden paremmasta tuntemisesta enkä litteästä vatsasta. Mutta että voisi kävellä Alppien yli Roomaan, muinaisten pyhiinvaeltajien tapaan. Siitä ajatuksesta en hevin luovu, kun se Tapani T:n matkakertomusta lukiessa päähäni pistää, vaikka tiedänkin, että monet matkani saan nyt ja jatkossa tehdä sieluni silmin.
Tapani T. kertoo kävelleensä Santiagon reitin Espanjassa jo kahteenkin kertaan ja alkaneensa sitten haaveilla, millaista olisi seurata pyhiinvaellusreittiä, jota Luther augustinolaismunkkina 1510-1511 kulki. Minä en niin siitä Lutherista, mutta silkka lyhykäinen kuvaus kaksi kuukautta vieneestä yksinäisestä kävelyretkestä Alppien ja Apenniinien yli saa kosteasilmäisen huokailijan luontoni hengästymään onnesta. Kun vielä sähköpostitse tivaan Tapani T:ltä tarkkaa kulkureittiä, hän kertoo kävelleensä Nürnbergistä Ulmiin, sieltä Boden-järven rannalle Lindauhun, Reinin vartta Sveitsin Churiin, sieltä Alpeille ja Septimer-solan vierestä Julier-solaan, Malojapassiin ja Italian puolelle Chiavennaan, Como-järvelle, Milanoon, Paviaan, Po-joelle, Piacenzaan, Parmaan, Reggioon, Modenaan, Bolognaan, Firenzuolaan, Firenzeen, Sienaan, S. Lorenzoon, Bolsenaan, Montofiasconeen ja lopulta Roomaan.
Lista on täynnä kiihdyttäviä nimiä, mutta kiihdyttävin on pieni Firenzuola, viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Se on huhtikuinen kotipitäjämme kahden vuoden takaa, se jonka vuorikylästä Casanuovasta joka aamu laskeuduimme alas laaksoon nähdäksemme Ravennan mosaiikit, Itä-Toscanan luostarit, Cinque Terren kalastajakylät ja vielä Rapallon, Sta Margheritan, Portofinon ja kaiken sen, mikä väistämättä osui kohdalle, kun ajoimme Italian pohjoista puolta suuntaan ja toiseen. Miten monet iltapimeät nousimme vuorelle takaisin, ja maisema kävi lopulta niin tutuksi, että villikirsikkaa kukkivat rinteet ja vuorien loputtomat vihreät ja siniset olivat pimeässäkin silmissä aina.
Kun katsomme Mikon kanssa kartasta, ymmärrämme heti, mitä solaa Tapani T:n on tietenkin kannattanut tulla Bolognasta etelään. Sitä samaa ajoimme mekin, kun suuntasimme Firenzuolasta Venetsiaan. Kävelikö Tapani T. Firenzeen Scarperian ja Dicomanon kautta vai ihanaa tietä Sta Lucian ja Montecarellin sypressirivien ohi? Onko hän katsellut Fiesolen käsittämätöntä rinnettä kiireettä, joka askeleella (eikä kieli keskellä suuta ahdistavan kapealla tiellä kovassa liikenteessä autosta niin kuin me)? Entä miltä on tuntunut tulla kävellen Como-järven rantaan? Kävellä Milanoon, Bolognaan, Firenzeen, Sienaan? Lopulta Roomaan?
Ja kun niin hyvin muistan elottomilta näyttävien kylien läpi kulkevat tiet, mistä ihmeestä niiden varressa löytää nukkumapaikan? Paljonko kulkee tavaraa selässä? Mitkä ovat hetkistä epätoivoisimmat? Keskenjättämisen ajatuksista kavalimmat?
Vuorimaisemaakin kiihdyttävämpi minusta on tie, joka kulkee silmänkantamatonta lakeutta niin kuin Po-joen laaksossa. Mikään ei näytä juuri miltään. Jalka tuskin jaksaa nousta. Perille on loputon matka. Pää työstää omiaan silmittömällä kohinalla.
2 kommenttia:
Osui ja upposi. Mutta noinko paljon kysymyksiä jäi? Miksi ne eivät kirjoita siitä, mitä vastaavasta matkasta haaveilevat kosteasilmäiset nojatuolipatikoijat haluavat tietää?
Miksi ne eivät kirjoita siitä, mistä nojatuolipatikoijat haluavat tietää, kysyi Maaria kommentissaan. Niin, miksi ei?
Varmaankin siksi, että niin paljon ja niin merkittävää jäi tapahtumatta. Solat, niinkuin Firenzuolaan Bolognasta johtanut Passo di Raticosa, eivät vieneet hiljaisessa vauhdissa voimia, mutta ne saivat tuntemaan päivämatkan pituuden ja hitauden. Tai Como -järven rantaan käveleminen oli suurta, mutta sen rannassa odottikin vaeltajaa toiselle rannalle, Comon kaupunkiin vienyt laiva. Tai Scarperiassa vietetyn yön jälkeen tuli väsymys, ja S. Piero A. Sievestä lähtenyt bussi vei patikoijan kaikkien serpentiinien ohi alas Firenzeen. Oliko joku voitto, kun vihdoinkin peltihevon kyytiin päässyt Luther hihkui innosta.
Vaikka kävely ei ollut aina sitä mitä itsekin odotti, se antoi myös paljon. Firenzuolassa ja sitä ennen pienen Pietramalan kyläpahasen kohdalla jopa yllättävän paljon. Aloin leikkiä puron varteen johdattaneella Pietramalan tulikatseisella ukolla ja seuraavana päivänä luin Firenzuolassa tarinaa Pietramalan mystisistä tulista. Marraskuun Cruxiin kirjoitin siitä jutun. Muutenkin jäin haaveilemaan lentoa Firenzeen, vaimoni Sirkun kanssa, josta olisi lyhyt pyrähdys ylös vuorille Firenzuolaan.
Tapani Tukiainen
Lähetä kommentti