Toinen kerta, kolmas, neljäs

Tähän on pakko alkaa uskoa: toistamiseen. Sateesta ja juuri kotiin pääsemisen väsymyksestä piittaamatta vedämme sadekampetta niskaan ja lähdemme Tapanilan elävän adventtikalenterin kolmannelle luukulle. Laskoksia maalannut täti kertoo Galleria Viileässä Punaisessa kimonoista. Ei tunnu juuri miltään, hyvältä tai pahalta, mutta jäsentyneen rauhalliselta kyllä. Sen täytyy olla yksi syy siihen, että luostareissa rukoushetket toistuvat vuorokaudenhetkestä toiseen. Polku pyhään tarttuu jalkoihin ja vie.

Tietenkin olen elänyt senkin ajan, etten ole mitään niin halveksinut kuin rutiinia ja perinnettä, näitä toistamisen tuotoksia. Parasta on ollut tehdä aina eri lailla, katsoa aina uusi maisema ja nälkäisenä päästä jonkin ennen kokemattoman äärelle. Niihin aikoihin olen kuvitellut, että ulkoisesti sama on myös sisäisesti sama. Vasta kun olen suostunut toistoon, olen ymmärtänyt, millainen välimatka voi olla eilisestä tähän päivään.

Toistoon uskoo myös päätöksemme istua kerran kuussa pergolassa läpi vuoden. Marraskuun osalta sen teimme kuin teimmekin, viimeisinä kivityöpäivinä, paljon ennen vuosisadan pyryä. Nyt tulee vettä niin, että maa lotkuu. Joulukuun istunto tuntuu kyseenalaiselta.

Työpaikat vaihtuvat, arvonsa ja asemansa voi menettää, ihmissuhteet murenevat ja rakkaus ja luottamus kääntyvät vastakohdikseen. Jos tänään olen terve, huomenna en ehkä ole, ja ne jotka nyt elävät, eivät elä aina. Se mikä pysyy voi olla vaikkapa vain pergolassa istuminen. Taitava tekee siitä odotetun keitaan, sen mikä toistuu vääjäämättä, säitä kysymättä.

Olla vähässä uskollinen ei ehkä tarkoita sen kummempaa, ja kuitenkin siitä voi tulla selkäranka kaikelle sille, mitä en osaa tai mihin en riitä.