Deva kioskilla

Juuri tämän takia tarvitaan tarina. Olen yrittänyt viime päivät lukea, kuunnella ja omaksua niin paljon Intiasta kuin suinkin. Miljoonissa laskettavien lukujen, toisiinsa kietoutuvien järjestelmien ja epäloogisten yksityiskohtien pyörityksessä mielessäni on vain Deva kioskilla. En tunne Devaa, tai Bishop Devaa, kuten Mikko neuvoo häntä kutsumaan. Mikolle hän on kovinkin tuttu, tämä pienikokoinen, vilkassilmäinen anglikaanipiispa kaukaa Madrasista. Mikko kutsuu häntä kirkkoruhtinaaksi, mutta minulle hän on poika kioskilta.

Olen kovapäinen enkä tahdo millään omaksua kastittomien, dalitien, asemaa. Jos heidän varjonsakaan ei saa koskettaa kastihinduja, miten Devasta on voinut tulla piispa? Jos dalitit joutuvat asumaan omissa kylissään parempiosaisista syrjässä, miten Chandranista on voinut tulla Luterilaisen maailmanliiton kakkosmies? Ja miksi dalit on niin saastainen, ettei hän voi syödä samassa pöydässä, mutta kelpaa tarpeen vaatiessa sänkykumppaniksi?

Saan paljon vastauksia, puhumme tuntikausia, kiihdyn ja hämmennyn vuorotellen. Pitkin päivää minulla on mielessä Deva kioskilla. Mielikuvissani se kioski on samanlainen kuin Koikkalaisen kaupan sivuhuone Kortepohjankadun ja Keskikadun kulmassa, Vertamoa vastapäätä. Devalla on kristitty perhe. Hänen vanhempansa uskovat kaikkien ihmisten olevan samaa tekoa ja samanarvoisia. Siksi he eivät ole opettaneet Devalle, että hän totta puhuen on dalit, arvotonta saastaa. Kioskin pitäjä sen sijaan opettaa sen Devalle sitäkin vastaansanomattomammin.

Tapaamme Devan, tai siis Bishop Devan, perjantaina Bangkokissa. Mikko on saanut kutsun Kirkkojen maailmanneuvoston, Luterilaisen maailmanliiton ja Aasian kirkkojen neuvoston järjestämään konferenssiin, joka kerää kirkolliset voimat painostamaan Intian kastittomien nurjaa tilaa puheenaiheeksi, jolle lopulta tehdäänkin jotakin. Mikolle aihe on läpikotaisin tuttu ja pitäisi sen minullekin Mikon aiemmista puheista olla, mutta tyhjää olen päästäni kauhonut, kun olen yrittänyt kirjoitella lehtijutuille pohjia.

Tänään on kohissut päässä myös ystäväperheeltä tullut kirje. Heistä tulee salernolaisia, herra nähköön! Luen kirjettä kuin unennäköä, pakahtuneena siitä, mitä kaikkea voi, kun vain uskaltaa. Tuskin saan keskittyneeksi ympäristökasvatuksen saloihin, kun ajattelen läpi kaikki omat kuvitelmani kapealle kadulle antavasta ikkunasta ja kyhmyvartisesta pelargoniasta, joka unohtuu seinän syvennykseen talven kuukausiksi mutta työntää vihreää jo helmikuulla. Ja että juuri Salernoon, jonka lähimaisemia olemme syksyistä Amalfin rannikon matkaa odotellessamme katsoneet suurennuslasilla!

Kirjeen jälkeen olen monta tuntia hengästynyt, jossakin sisäisessä vimmassa, kaikenlaisten mahdollisuuksien äärellä.

Mutta päässä kohisee myös työteliäs alkuvuosi. Pitäisikö mitata verenpaine? Olen tehnyt kolmessa kuukaudessa vähintään puolen vuoden työt. Sen keskellä Mikko on rutistanut itsestään tutkimuskeskuksen historiaa ja palellut ja hikoillut vuoronperään. Kuumien aaltojen hyöky on väliin saanut hänet vain yksinkertaisesti itkemään. En jaksa tällaista elämää, hän on sanonut useamman kerran. Kun sellainen tulee mieleen kahdeksankin kertaa tunnissa (mikä on ennätys pitkien ja vaatteet kastelevien kuumien aaltojen tiheydessä), ei mieli ole aina korkea.

Ylihuomenna, juuri ennen lähtöämme, Joensuu laittaa uuden hormonikapselin Mikon vatsanahan alle. Se on vasta toinen, reseptiin on kirjoitettu neljä. Vuosi ei muutu lyhyemmäksi, vaikka sen jakaisi kolmen kuukauden paloiksi. Tähän asti Mikko on pistoshoidon rinnalla syönyt Casodexia (tai Bicavania, rinnakkaisvalmistetta). Josko siitä luopuminen helpottaisi oloa?

Ennen pistosta otetaan PSA. Viimeksi se oli edelleen laskusuunnassa, vähän päälle kahden. Kumma, jos ei se näillä paleluilla ja hikoiluilla ole lopultakin nollassa.