Oletteko kanssamme loppuun asti

Kirjoitan lievissä vatsanväänteissä uutisentapaisia Bangkokin kokouksesta. Merkkimäärät lyövät kasvoille kaikista ponnistuksista huolimatta. Miten mahduttaa kolmetuhatta vuotta jatkunut, satojamiljoonia koskeva ihmisoikeusrikos 3400 merkkiin? Kumarran kaikkia ihmisoikeusaktivisteja maahan saakka ja samalla ihmettelen, miksi heidän kirjoittamansa uutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan. Taistelenko vuorostani samoja tuulimyllyjä vastaan?

Mikolta kuulen kertomuksen toisensa perästä ja kirjaan niitä ylös. Dalit-kirjassaan hän ei ole sortunut omakohtaisuuksiin, vaikka tämäkin olisi ansainnut päivänvalon:

"Olemme suomalaisporukan kanssa istuneet ensin Gurukulin pappisseminaarin ilmastoidussa luokkahuoneessa oppimassa intialaista kastijärjestelmää ja dalit-teologiaa, kun lähdemme päivämatkan päähän Chennaista katsomaan käytännön todellisuutta dalit-kylissä. Kuljemme pienellä bussilla kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kiipeän tikapuitten nokkaan kukittaakseni kastittomien esitaistelijan, Ambedkarin, patsaan.

On jo ilta, kun pysähdymme maantien varteen ja nousemme bussista. Kuumuuteen väsyneinä kävelemme hajanaisena laumana kohti kylää. Väkeä tulee meitä suurella joukolla vastaan. Ensimmäisillä on mukanaan kukilla ja siemenillä täytetty vati. He asettuvat eteemme ja toivottavat meidät tervetulleiksi juhlallisin pyhitysmenoin. Aina muutaman askelen päässä joudumme pysähtymään, koska yhä uudet kyläläiset haluavat tervehtiä meitä samoin.

Mistä ihmeestä on kyse, kysymme Chandranilta. Chandran kertoo kylän jokaisen perhekunnan haluavan ilmaista ilonsa siitä, että olemme tulleet.

Hidas etenemisemme tukkii tien. Hyvinvoivan näköinen maanomistaja joutuu pysäyttämään kahden härän vetämät vankkurinsa, joiden lava on kukkuroillaan dalitien velkaorjuudessa viljelemää riisiä. Tunnelma kiristyy, kun maanomistaja ilmaisee ärtymyksensä puolitahatonta kastinvastaista mielenosoitustamme vastaan. Kastihindulla on etuoikeus tiehen, mutta ulkomaisten vieraiden edessä maanomistajan on maltettava odottaa.

Kohta toisesta suunnasta tulee linja-auto, jolle ei myöskään anneta tietä. Bussin ikkunoista näkyy halveksivia ja ällistyneitä katseita. Mitä nuo ulkomaalaiset tekevät meidän roskaväen keskellä?

Hitaasti etenemme kylän keskustaan, pienelle aukiolle. Aukion laidalla on pieni temppeli, korkeintaan viisi metriä sivultaan. Väki kerääntyy temppelin edustalle. Kylän johtaja kutsuu vieraat sisään. Kookospähkinä avataan. Seuraamme uskonnollisen rituaalin ja tulemme takaisin aukiolle. Chandran sanoo, että minun on aika sanoa kyläläisille muutama sana.

Pidän ehkä elämäni huonoimman puheen. Onnekseni Chandran tulkitsee sen tamiliksi huomattavasti ylevämmin. Yritän puhua siitä, miten tärkeäksi olen kokenut matkamme, mutta näiden ihmisten keskellä tunnen itseni aivan avuttomaksi. Miksi ihmeessä heille olisi jotakin hyötyä siitä, että olemme tulleet jostakin kaukaa Suomesta lähteäksemme taas kohta takaisin?

Yksi miehistä keskeyttää puheeni ja huutaa selkeästi ja terävästi jotakin. Mitä hän sanoi, yritän kysyä Chandranilta, mutta Chandran käskee minun olla välittämättä ja jatkaa. Tiedän kylässä olevan kapinahenkeä ylempikastisia kohtaan ja kuvittelen miehen pyytäneen meiltä rahaa. Mitä tänne tulette, jos teillä ei ole millä auttaa, luulen kyläläisten ajattelevan. Tunnen itseni typeräksi ja hädin tuskin saan puheeni loppuun. Minua harmittaa, etten ole saanut sanotuksi, mitä tarkoitan, ja että miehellä on niin yksioikoinen kuvitelma vuosituhantisen sorron ratkaisemisesta.

Kun tilanne on ohi, kokoilen itseäni ristiriitaisten tunteiden keskellä. Kysyn Chandranilta, mitä mies oli huutanut. Oletteko kanssamme loppuun asti?, kääntää Chandran."