Muinoin naapurissa asui suuren perheen äiti, terveydenhuollon ammattilainen. Häneltä löytyi yhtenä aurinkoisena perjantaina rinnasta epäilyttävä patti, joka oli tarkoitus leikata heti maanantaina.
Pahaksi onneksi perheen isä oli töissä ulkomailla koko viikonlopun. Nainen ehti surra pienten lastensa äidittömäksi jäämisen vaivat, oman elämänsä ennenaikaisen katkeamisen, pihan, jonka laitto jäisi lopullisesti kesken, ja sielun, jota ei ollut autuuden asialla rasitettu.
Lapset kiipeilivät puihin niin kuin aina, mutta äiti oli kotona itkemässä. Sunnuntai-iltana hän kävi näyttämässä kaulaansa naapurinmiehelle, lääkärille. Nieleminen oli käynyt vaikeaksi, ja nainen oli ammattilaisena tunnustellut rauhasensa. Etäpesäkkeet olivat ehtineet jo sinne ja tänne. Naapurinmies tutki kaulan ja käski naista rauhassa pöydän ääreen. Etäpesäkkeitä hän ei ollut löytänyt. Mitä nyt oli kaula kovasta itkemisestä turvoksissa. Maanantainen leikkaus paljasti patinkin vaarattomaksi.
Kun kolmen kuukauden välein tarkistettavaa PSA:ta varten on taas tänä aamuna laskettu Mikon suonesta verta, olen ehtinyt kaksi pitkää viikkoa rauhoitella häntä: Ei, tuo jalkakipu ei kuulosta luustoperäiseltä. Ei, onhan sinulla ennenkin tuollaisia oireita ollut. Muistatko, rintaranka on se ensimmäinen paikka. Kuule, kuumissa aalloissa on ennenkin ollut noin voimakkaita eroja.
Tiedän kyllä, että jonakin päivänä Mikon sisäiset tuntemukset voivat olla karusti täyttä totta. Mutta häikäisevä on ihmisen kyky hyvinäkin hetkinä antaa pelolleen sellainen valta, että se jähmettää jäsenet ja panee luut vihlomaan. En vähättele sitä hiljaista, epätoivoista huolta, joka painaa Mikon selkää kumaraan ja vie poskilta kirjaimellisesti värin. "Mä voin nyt todella huonosti", hän saa tuskin sanotuksi, vaikka vain muutama viikko sitten uskoi varmasti, että vuosia on vielä paljon jäljellä. Viikon kuluttua tuleva koevastaus vapauttaa hänet taas elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti