Sanon aina: en ole matkustanut paljon. En ole ollut vaihto-oppilaana. En ole käynyt Interraililla. Opinnot tai työ eivät ole vieneet minua ulkomaille. Lapsiperheenä lomailimme vain kotimaassa. Ensimmäisen passin hankin 40-vuotiaana. Esittelin matkakumppaneilleni itseäni satumaisena harvinaisuutena edestä ja takaa, kun käytin sitä ensimmäisen kerran Vaalimaan tullissa matkallani tsaarin kaupunkiin.
Toisaalta olen tuskin toiselle kymmenelle ehtineenä lähtenyt vanhemmilleni ilmoittamatta isonveljeni kanssa Upsalaan, josta minun ymmärrykseni mukaan tiesimme vain, että se on Ruotsissa ja että sisaremme Maija asuu siellä. Nukuimme rähjäisessä laivassa kansituolien alla makuupussissa. Upsalan opiskelijakorttelin kapakassa Risto tilasi sujuvalla ruotsilla juotavaa: "Yks juise." Olen ylittänyt lossilla Muonionjoen parhaina sunnuntaina kymmeniä kertoja peräjälkeen, miten kauan isältä nyt meni Karesuvannon kirkossa saarnatessa. Kemin kaupungin läpi olen ajanut samaisen saarnamiehen kyydissä taunuksella, jossa ei ollut jarruja. Hytölän kylältä Konnevedelle olen istunut vain yhdellä pakaralla, kun toiseen oli pistänyt hangon piikki. Kempele, Kärsämäki, Sumiainen ja Suolahti ovat jääneet niiltä matkoilta mieleen.
Niiltäkö ajoin vai mistä minuun on pesiytynyt tarve muistaa se, mitä lukee suuntaviitoissa? Ennemmin kuin häkellyttävistä määränpäistä haluaisin puhua kaduista, vesireiteistä tai rautateistä, jotka niihin vievät, tunnelmasta, joka muuttuu kesken korttelin, asemien merkkiäänistä, joita Mikko laulaa vielä viikkojen päästä, saapumisen ja lähtemisen lumosta.
Pariisista haluan kertoa Place des Victoiresista, Voittojen aukiosta, pienestä harmaasta kapeiden katujen risteyskohdasta, joka kohta helteiseksi käyvän sunnuntain aamuna on viileä ja hiljainen ja tarjoaa monta suuntaa, joihin lähteä. Meidän ei pitäisi lähteä sitä kapeaa, kaartuvaa kujaa pitkin, jota tekisi mieli, ja siksi valitsemme juuri sen. Se vie meidät vielä pienemmälle aukiolle, jolla on kirkko, jossa ihmiset rukoilevat. Vieriviereen kiinnitetyissä seinälaatoissa he kiittävät äitiään Mariaa ja pyhää kotikirkkoaan menestymisestään elämän eri aloilla. Suuriin kynttelikköihin he ovat sytyttäneet kynttilöitä Pyhälle Jeesus-lapsen Teresalle ja jopa hänen vanhemmilleen, ammoin kuolleille, suloisen tyttärensä nuorena menettäneille ranskalaisvanhemmille, jotka näin jälkijunassa ja harmillisesti siitä mitään tietämättä ovat saamassa itsekin autuaiden pyhien arvon. Mistään paitsi portailla istuvasta kerjäläisestä ei arvaisi, että kirkossa palavat valot ja ystävällisesti hymyilevät ihmiset kulkevat penkkien, tuolirivien ja sivualttareiden väleissä osallistuakseen kohta messuun, jota nunnankaapuun pukeutunut nainen valmistelee alttarilla.
Yritän sanoa: kaikenlaista tapahtuu koko ajan, vaikka sitä ei näe. Vaikka kokonainen sukupolvi kerrallaan näyttää olevan joko liian vanha kokeakseen asioita kaikin aistein tai liian nuori ymmärtääkseen iättömyyden sanelemia vivahteita, aina on niitä, jotka jo kohta jossakin kertovat, millaisia pyhiä yksinäisiä kokemuksia heille ovat tarjonneet tilanteet, joista heidän ei ole kuviteltu ymmärtäneen mitään.
Kun Montmartren kukkulan turistikadut täyttyvät sorinasta ja Sacré-Coeurin kirkossa kuljetaan turhautuneen järjestysmiehen viitoittamassa jonossa, takakadulla vain korttelin päässä seisomme Mikon kanssa kahdestaan täydessä hiljaisuudessa ja katselemme Pariisin viimeistä viinirinnettä, pientä vihreää aurinkoista kaistaletta rypäleitä nuokkuvine köynnöksineen.
Entisen kotikaupunkini, pahoin parjatun Espoon, 550-vuotisjuhlaan juuri valmiiksi saatuun kirjaan olen kirjoittanut kolmevuotiaasta Elsa Linneasta, josta en tiedä muuta kuin hänen pienen hautakivensä Espoon tuomiokirkon kupeessa. Katselen Elsa Linnean kanssa menneitä vuosisatoja kirkon vieressä poimuilevan joen sillalta. Vesi on liikkeessä, ja ihmettelemme, pakkoko sen puron on olla niin suuri, kunhan se vain jatkaa matkaa. Niin lyhyt kuin oli Elsa Linnean elämä, on lopulta jokaisen aika. Ei joen kulusta voi tietää enempää kuin sen, mikä sillalta juuri nyt näkyy.
Mikä menneestä otettaisiin, Elsa Linnea? Minkä annettaisiin jäädä?
Jätetään se, mikä rajaa ulos, holhoaa tai määrittelee yläpuolelta, minä sanon.
Pidetään se, mikä virtaa, sanoo Elsa Linnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti