Jos Sarafan osaisi puhua

Aamuisin purjehdimme ilmaisia kilometrejä häikäisevässä maisemassa. Daphne on vihdoin päässyt sululta sululle kiipeäviä ja taas laskeutuvia kanavia ja koskena kuohuvaa Rhônea pitkin Välimerelle, ohittanut Marseillen ja etenee tuulia odotellen pitkin Rivieraa, vielä kaukana Mentonista.

Schildtin Toivematka on aamukirjamme, Sofi Oksasen piinallisen hitaasti etenevä Puhdistus iltalukemistoa. Niiden välissä yritämme töitä. Kun minulta menee kokonainen päivä erinäisiin, kauan vuoroaan odottaneisiin ompelemisiin ja silityksiin, harmittelen ajankulua ääneen ennen kuin ymmärrän saaneeni kerrankin valmista aikaan. Silitän 60-luvun Raittilasta perittyä, ikkunasta paistaneen auringon patinoimaa suurikuvioista Marimekon pöytäliinaa ja seurustelen pitkästä aikaa äidin kanssa. Minulle muistuu mieleen, millaisella liikkeellä äiti levitti liinaa olohuoneen pitkälle pöydälle.

Olonikin on tutusti sama: Mikko kulkee kirjahyllyltä toiselle eikä malta välillä olla kertomatta, miten 70-luvun lopun lestadiolaisuuskeskustelu nyt etenee, minä puuhaan omiani Siionin lauluja, niitä äidinmaitoisia, tapaillen. Vihreä, ikivanha Husqvarna surisee, ja päivä kiertää pihan nurmikolta olohuoneen päätyikkunaan.

Kun saan valmiiksi liinat Lotan ja Antin uuteen keittiöön Raumalle, jätän taaksejääneet 50 vuotta sikseen ja katselen rohkeasti saman mitan eteenpäin. Kuka kaupassa astiaan tarttuva tai ikkunaan verhoa ripustava tulee ajatelleeksi, että ne kulkevat kodista, kaupungista, ehkä maastakin toiseen, niitä jaetaan eroissa ja saadaan perinnöksi ja käytetään jonakin päivänä kokonaan toisessa maailmassa, missä itse koskaan ehti elää.

Aina on niitä, joiden mielestä patinaa on liikaa. Sellaiset eivät levitä 60-luvun kauhtunutta juhlapöytään. Mutta niitäkin on, jotka levittävät sen tutuin liikkein, vaikka eivät tiedä, keneltä ovat liikeratansa perineet.

Hehtolitra

Kahtena iltana peräkkäin pergolassa puhutaan Jumalasta. Häneen ei oikein uskota. Mikä Jumala edes on, ihmetellään. Toisille yksinkertaisesta ja tutunkauniista uskomisesta luopuminen on vaikeampaa kuin toisille. Mikko tunnustautuu rakenteen rakastajaksi ja määrittelee minut rakenteista piittaamattomaksi mystikoksi. Nuorisolla on näkemyksiä äärestä laitaan. Pirkko edustaa sitkeintä kiinnipitäjää, mutta on samaa mieltä siitä, että jokainen ottaa elämästä ja Jumalasta (kuka tai mikä hän ikinä onkin) sen, mitä tarvitsee.

Minulle tärkeintä on rehellisyys, jolla asiasta puhutaan. Äkkiväärinkin ateisti suostuu antamaan periksi lohdutetuksi tulemisen tarpeelle. Toiset ovat hänen kanssaan samaa mieltä siitä, ettei jumalista ole maailmanselitykseksi. Suurimmalle osalle tärkeää on kuitenkin rituaalinen tapa ja kuuluminen joukkoon. Lotan ymmärrän ajattelevan koko tulevaa papintyötään. Se ei ole vähän, mutta ehkä juuri siksi on paikallaan puhua nyt ja näin.

Jälkimmäisenä iltana, Maijun kotiinpaluujuhlissa, tuuli puhaltelee kynttilät tuon tuosta sammuksiin. Asemalle saattelemme lähtijöitä jo pienessä tihkussa. Kotiin palatessa vettä tulee rivakammin. Märät riisuttuani seison kylpytakkiin kääriytyneenä lasikuistin portailla pimeässä vain vetämässä henkeä ja kuuntelemassa sadetta. Pihavalo hönkäisee pisaroiden sekaan höyrypilven tuon tuosta.

Mitä muistamisen arvoista jätän jälkeeni? Millaisia jälkiä itseeni on jäänyt? Eivätkö merkittäviä ole vain rakkauden ja rakkaudettomuuden jäljet? Ja jos rakkaudettomuus vääntää kasvot vinoon ja leviää syöpänä naapurikudoksiin, eikö rakkaus jää ainoaksi, jota kannattaa jälkeensä jättää?

Tärkeä on vain annosmitta. Miten rakastetaan sopivasti, riittävän lähellä ja riittävän kaukana? Mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa? Miten rakastetaan oman rakkaudettomuuden ohi?

Ja mistä ihmeestä Aino tietää, että puussa roikkuva pyöreä on jotakin, mitä kannattaa kurkotella? Kantapään kauttako pitää aina opetella hitauden ja malttamisen kirpeitä lakeja?

Burgundinpunainen

Istumme illan Hannan ja Jaakon pihassa nizzalaisella salaatilla. Minua jäävät kuumottamaan viininkorjuun ja Välimeren kuvat, käsillä tekemisen hartaus ja kaukaisten kaupunkien aukiot. Kotiin kävelemme uuden Tapanilan öisiä katuja kuin vieraassa maassa. Suuressa autiudessa ihmettelemme, ymmärtävätkö näiden tiheään rakennettujen talojen ihmiset istua eteläeurooppalaisilla patioillaan edes elokuun lämpimiä öitä.

Minulla on mennyt viikko lomaillessa, niin kuin Mikko sanoo, vaikka toisin piti. Olen kyllä siivoillut taloa, pessyt pyykkejä, kuopsuttanut pihaa ja siirrellyt papereita pöydällä. Schildtin Daphnen Toivematkalla olen edennyt Rhônen pärskeisiin, Avignonin kuutamossa parhaansa antavaan goottilaiseen surrealismiin. Mikon tutkimuskeskuksen historian ensimmäiset 65 sivua odottavat pöydänkulmalla lukemistaan ja arvelemaani työläämmäksi osoittautunut oma kirjaprojektini aloittamistaan. Väinö Havaksen olen kääräissyt muumionauhoihin odottamaan taas kerran aikaa parempaa.

Missä olen monille vaikutteille alttiina, menen päästäni, ei, sydämestäni, pyörälle. Haluaisin hengittää sisääni aukeiden ja suljettujen paikkojen erilaiset tuoksut, maistaa alkuperäiset maut, tunnistaa iholla, miten päivä lämpenee ja ilta viilenee, ja katsoa rapattujen seinien moninaiset värit. Kun lokakuussa 2007, juuri vakavaksi vetäneen syöpäuutisen jälkeen, nousimme Mentonin rinnettä eteläisessä Ranskassa ja katselimme korkealta Italian suuntaan, ajattelin, etten tahdo elämältä enää mitään muuta kuin tämän. Tämän meren, tämän kaupungin, tämän kivetyn kapean kadun, sen varrella olevan kirkon ja kaukana näkyvän Italian takia kannattaa vielä elää.

Sateen jälkeen

Tämä on se hetki, jota kukaan ei odota. Päiviä jatkunut sade on tehnyt kasvien varret raskaiksi ja hiekka on poimuilla. Kaikessa keskenkasvuisuudessani ihmettelen, miksi villiviini tai vaahtera osaavat kasvaa liikaa. Sinne tänne rehottavaiset ovat ottaneet oikeuden omiin kärhiinsä.

Mieli on moninaisista tunteista turta. Johannes parantelee kaasuräjähdyksessä palaneita kasvojaan jossakin Päijänteellä, Sora on tänään vaihtanut virallisesti nimensä ja Mikkoa ahdistelevat ulkopuolisuuden tunnot. Aamulla herään täyteläisenä unista, joissa kuljen Kivijärven pappilan aitan portaita ylös alas ja käärin isoisoäitini Maria Hongellin kutomaa ryijyä nurinpäin rullalle. Työpöytäni ikkunan takana on kastanjan synkkä verho.