Kahtena iltana peräkkäin pergolassa puhutaan Jumalasta. Häneen ei oikein uskota. Mikä Jumala edes on, ihmetellään. Toisille yksinkertaisesta ja tutunkauniista uskomisesta luopuminen on vaikeampaa kuin toisille. Mikko tunnustautuu rakenteen rakastajaksi ja määrittelee minut rakenteista piittaamattomaksi mystikoksi. Nuorisolla on näkemyksiä äärestä laitaan. Pirkko edustaa sitkeintä kiinnipitäjää, mutta on samaa mieltä siitä, että jokainen ottaa elämästä ja Jumalasta (kuka tai mikä hän ikinä onkin) sen, mitä tarvitsee. Minulle tärkeintä on rehellisyys, jolla asiasta puhutaan. Äkkiväärinkin ateisti suostuu antamaan periksi lohdutetuksi tulemisen tarpeelle. Toiset ovat hänen kanssaan samaa mieltä siitä, ettei jumalista ole maailmanselitykseksi. Suurimmalle osalle tärkeää on kuitenkin rituaalinen tapa ja kuuluminen joukkoon. Lotan ymmärrän ajattelevan koko tulevaa papintyötään. Se ei ole vähän, mutta ehkä juuri siksi on paikallaan puhua nyt ja näin. Jälkimmäisenä iltana, Maijun kotiinpaluujuhlissa, tuuli puhaltelee kynttilät tuon tuosta sammuksiin. Asemalle saattelemme lähtijöitä jo pienessä tihkussa. Kotiin palatessa vettä tulee rivakammin. Märät riisuttuani seison kylpytakkiin kääriytyneenä lasikuistin portailla pimeässä vain vetämässä henkeä ja kuuntelemassa sadetta. Pihavalo hönkäisee pisaroiden sekaan höyrypilven tuon tuosta. Mitä muistamisen arvoista jätän jälkeeni? Millaisia jälkiä itseeni on jäänyt? Eivätkö merkittäviä ole vain rakkauden ja rakkaudettomuuden jäljet? Ja jos rakkaudettomuus vääntää kasvot vinoon ja leviää syöpänä naapurikudoksiin, eikö rakkaus jää ainoaksi, jota kannattaa jälkeensä jättää? Tärkeä on vain annosmitta. Miten rakastetaan sopivasti, riittävän lähellä ja riittävän kaukana? Mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa? Miten rakastetaan oman rakkaudettomuuden ohi? Ja mistä ihmeestä Aino tietää, että puussa roikkuva pyöreä on jotakin, mitä kannattaa kurkotella? Kantapään kauttako pitää aina opetella hitauden ja malttamisen kirpeitä lakeja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti