Istumme illan Hannan ja Jaakon pihassa nizzalaisella salaatilla. Minua jäävät kuumottamaan viininkorjuun ja Välimeren kuvat, käsillä tekemisen hartaus ja kaukaisten kaupunkien aukiot. Kotiin kävelemme uuden Tapanilan öisiä katuja kuin vieraassa maassa. Suuressa autiudessa ihmettelemme, ymmärtävätkö näiden tiheään rakennettujen talojen ihmiset istua eteläeurooppalaisilla patioillaan edes elokuun lämpimiä öitä. Minulla on mennyt viikko lomaillessa, niin kuin Mikko sanoo, vaikka toisin piti. Olen kyllä siivoillut taloa, pessyt pyykkejä, kuopsuttanut pihaa ja siirrellyt papereita pöydällä. Schildtin Daphnen Toivematkalla olen edennyt Rhônen pärskeisiin, Avignonin kuutamossa parhaansa antavaan goottilaiseen surrealismiin. Mikon tutkimuskeskuksen historian ensimmäiset 65 sivua odottavat pöydänkulmalla lukemistaan ja arvelemaani työläämmäksi osoittautunut oma kirjaprojektini aloittamistaan. Väinö Havaksen olen kääräissyt muumionauhoihin odottamaan taas kerran aikaa parempaa. Missä olen monille vaikutteille alttiina, menen päästäni, ei, sydämestäni, pyörälle. Haluaisin hengittää sisääni aukeiden ja suljettujen paikkojen erilaiset tuoksut, maistaa alkuperäiset maut, tunnistaa iholla, miten päivä lämpenee ja ilta viilenee, ja katsoa rapattujen seinien moninaiset värit. Kun lokakuussa 2007, juuri vakavaksi vetäneen syöpäuutisen jälkeen, nousimme Mentonin rinnettä eteläisessä Ranskassa ja katselimme korkealta Italian suuntaan, ajattelin, etten tahdo elämältä enää mitään muuta kuin tämän. Tämän meren, tämän kaupungin, tämän kivetyn kapean kadun, sen varrella olevan kirkon ja kaukana näkyvän Italian takia kannattaa vielä elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti