Terveisiä pergolasta

Tapanilassa rakennetaan. Tapanilassa vaihdetaan märkiä puruja, kattoruoteita ja vuorilautoja, suoristetaan littaan länähtäneitä taloja, kaivetaan salaojaputkia, maalataan ja naputetaan ja harotaan epätietoisina päätä. Tapanilalaiset ovat vasara kourassa koko ajan. Kesäillassa sirkkeli soi.

Kesän mittaan valmistunut pergola on Tapanilan työmaat pienoiskoossa. Hanketta on valmisteltu hartaasti, mielikuvissa jo vuosikaudet. Paperille piirrän ensimmäisen aikeen heinäkuussa 2007, kun tuskin olemme taloon muuttaneet. "Lentävähiuksinen runoilija kuumakkonsa kanssa grillipergolan puolikkaassa", lukee kuvan vieressä. Tuomas hahmottelee virallista piirustusta sähköiseen muotoon huhtikuulla.

Ensin kaivetaan kuoppa. Ei, paikka ei ole hyvä. Siirretään vähän. Tuomas kaivaa lisää. Pihan nurkkaan kertyy nurmimatosta ja mullasta vuori. Alkaa sataa. Käsipelillä betonin sotkeminen tekee Tuomaksen selän kipeäksi. Huh huh. Oliko se piirustus varmasti hyvä? Ettei vain ollut liian massiivinen? Tai liian avoin? Tai liian suljettu? Milloin tämä sade loppuu? Miten syvään ne kulmatolpat pitää valaa? Ja tuleeko siitä sellainen kuin pitää?

En tiedä, sanoo Tuomas. Tämä on mun ensimmäinen pergola.

Sitten nousevat kulmapuut. Herraisä nähköön, noin korkea! Katselemme ikkunasta silmät ymmyrkäisinä. Älkääs hätäilkö, Tuomas sanoo. Kepeissä on vielä senttejä liikaa. Sitten alkaa sataa. Sade ei ihan hevin lopu tai ainakin sitä on tarjolla aina silloin, kun Tuomas ei ole seulomassa uimarantojen hiekasta roskia.

Lopulta nousee komeasti lovettuun koloonsa kuningaspalkki, se, jonka varaan vähän myöhemmin lovetaan kattoparrut, ne, joiden lomasta nyt katselemme öistä taivasta. Se on juhlallinen hetki. Tuomaksen pitää nostaa se paikalleen monta kertaa, että ehdin saada kuvan.

Kivestäkö tehdään lattia vai puusta? Kuinka monta pystypuuta milläkin sivulla? Tuleeko tarpeeksi tukeva ilman kulmatukia? Monenlaisesta väännetään korvienväli kiemuralla. Ja kun sitten puinen lattia juuri ennen naapurin Nikon rippijuhlia saadaan paikalleen, näyttää somasti sijoilleen asettunut piilopirtti tanssilavalta. Huh. Kyllä se siitä ensi kesänä, kun saadaan tumma väri pintaan, lohduttelee Mikko.

Takaseinässä ovat ensi istunnolla vain poikkiparrut. Pystypuita lojuu jokunen maassa. Minua mietityttää viimeiseen saakka tasaisista väleistä rakentuva seinä. Häkkihän siitä tulee ja toistaa harmillisesti takana olevan aidan teemaa. Siispä muunnelma ja uusi rytmi. Japanilaista vaikutelmaa saadaan sarjoittamalla uudelleen, 3 - 4 - 3.

Minkä teet, tee niin kuin Herralle. Hartaudesta ei ole tässä urakassa ollut puute, ja melkoisen pyhä on sekin hetki, kun takaseinän puut juuri ennen Mikon juhlaa ovat lopulta paikallaan ja istumme kolmisin olohuoneessa, Tuomas, Mikko ja minä. Emme tahdo saada sanaa suusta.

En tiedä, millaista on astua ensimmäistä kertaa vastavalmistuneeseen omaan taloon. Mutta tiedän, miltä tuntuu astua vastavalmistuneeseen pergolaan.

Al fresco

Pergola on valmis. Vain ensi kevääksi jäävä maastouttava pintakäsittely puuttuu. Ensimmäisen kerran istumme juhlallisella joukolla heinäkuun lopun pimeässä illassa. Nuoriso on tullut suunnittelemaan Mikon urheilukisoja. Pihavalot valaisevat röyhyäviä kasveja. Siili kuopsuttaa korvallistaan kotipensaassaan ja kävelee muina miehinä nurmikon poikki. Lepakko lentää Kuoppatien valoja päin.

Sitten jatkuvat tämän kesän loputtomilta tuntuvat sateet. Mutta heti, kun kuiva päivä alkaa hämärtyä, sanoo Mikko: Istutaanko tänään pergolassa? Minä olen tunnustelevinani sään kylmyyttä: Eikö lasikuisti olisi parempi? Mutta kun vedän vaatetta niskaan ja kääriydyn vilttiin pergolan penkille, tuoksut, äänet ja ulon pyörryttävä lemu työntyvät tajuntaan.

Kirjasta, siitä Al fresco -nimisestä, katselemme eteläisten maiden pergoloita, kuisteja, ulos miltei rajavyöhykkeettä aukeavia olohuoneita. Ihan iholla tuntuu kuuman päivän jälkeinen pehmeä yö. Soittavatko peräti kaskaat? Mutta kun kävelemme kylmänkostean nurmikon poikki sisään, ajattelemme yksissä tuumin, että mitä siitä. Tehdään tästä ympärivuotinen elämäntapa: kerran viikossa, kerran kuussa ilta pergolassa. Vällyn allahan tarkenee vaikka rekikyydin viimassa.

Ennen kuin pergolan nurkalle istutetut villiviinit peittävät pergolan katon, katselemme sen kattoparrujen läpi pilvien liikettä, yön tähtiä. "Pidetään aina paljaana katseluaukko", ehdottaa talon seinän villiviiniä jatkuvasti kurittava Mikko. Se on vähän sama kuin se, minkä vuosi sitten kirjoitin Mikon syntymäpäiväkorttiin: "Ei päästetä pitkäksi kodin ja paratiisin välimatkaa."

Alkava syksy koettelee meitä kumpaakin. Miten selvitä töistä? Miten säilyttää mieli? Varjeltuvatko voimat? Jaksaako antaa ja ottaa vastaan? Ja kaiken pohjalla on koko ajan vääjäämätön virta: Miten kauan tätä kestää?

Kun melkein hetken mielijohteesta istumme alas ja ostamme lennot Pariisiin elokuun viimeiselle viikolle, Reetta sanoo: Te matkustelette aika lailla. Mihin minä: Nyt on sellainen olo, että elämästä on tehtävä tiivistelmää.

Heinäkuinen ilta

Kävelemme aamulla vähin puhein Meilahteen urologian poliklinikalle. Nuori lääkäri osoittaa minulle huoneessa ovensuun paikkaa. Verikokeen tuloksia käydään läpi hemoglobiinista, senkasta alkaen. Mikko innostuu kommentoimaan niistä ensimmäistä. Se ei ole koskaan ollut noin alhainen.

Mutta tietenkin meitä kiinnostaa vain PSA. Aggressiivista tautia sairastaneella Hannu Taviolla se on laskenut pelkällä Casodex-kuurilla kolmessa kuukaudessa mittaamattomiin. Mikolla se on yhdeksän kuukauden Casodexin ja rajuimman mahdollisen sädehoidon jälkeen 6,1. Lääkärin mukaan se on kuitenkin "oikein hyvä" - lokakuisen yli kolmenkymmenenkuuden ja helmikuisen kahdeksantoista matkassa suunta on "selvästi alaspäin". Ihan turhilta tuntuvat Mikon kuvailut pissa- ja kakkavaivoistaan. Eikö noita nyt riitä kenelle tahansa. Olennaisimmalta tuntuu se, mikä ei ole lahjottavissa, vaikka mitä sekään lopulta kertoo. Toisille yli kuuden yltävä PSA on kuoleman enne. Meidän pitäisi pitää sitä edes hetkellisenä parantumisena.

Edellisenä iltana Mikko on istunut työpöytäni vieressä. "Minun tekisi mieli sanoa kysyville, että kyllä, olen kuolemansairas. Ja sinä, sinä olet kuolemansairas, ja sinä. Kaikki täällä ovat kuolemansairaita, milloin hyvänsä sen kourissa." Niin kuin Reetta, joka Jämsästä Tampereelle polkiessaan kaatuu rekan imuun ja takana tuleva auto melkein ajaa yli. Tai niin kuin Matti, jonka kuolemasta luemme keskiviikkona lehdestä.

Mikko menee Matin kuolemasta tolaltaan. Yritän keventää mihinkään kykenemätöntä tunnelmaamme ja pyydän Mikkoa lukemaan ääneen Monet'n puutarhaa. Leukoijia siinä tarinassa on ja atsaleoja ja monia varjon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Kurjenmiekat nousevat suurina mättäinä lammen rannasta, ja taidehistoriaan maalattuja lumpeita hoitaa yksi puutarhuri päätyönään joka ainoa päivä. Mutta juuri sen luvun lopussa Monet eräänä yksinäisenä päivänä kuolee. Mikko nieleskelee ja pitää tauon, kunnes saa lopulta vaivoin luetuksi, miten Monet'n työvaatteisiin pukeutuneet puutarhurit kuljettavat hänen ruumiinsa kärryssä Givernyn kylän läpi, ja mustan ruumisvaatteen sijaan hänen arkkunsa päällä on kukikas kangas.

Kun keskiviikon ja torstain välisenä yönä istumme keskeneräisessä pergolassa penkinjalat soraan upoten, näen vain jaloangervojen tanakat lyhdyt. Hyvä ihme mikä valo.

Päiväpesu

Ystäväni Martti, kivitohtori, jää eläkkeelle. Sen kunniaksi hän järjestää talkoot. Pesemme arvokkaalla porukalla Tuomiokirkon portaat. Päivä on onneksi helteinen, paloruiskun suihku ei haittaa, mutta hikikin tulee.

Huomaan siinä kaupunkilian lisäksi huuhtovani muistojani ylipäätään. Näillä portailla olen tasannut pituuseroa suudellessa ja näillä tullut jätetyksi. Näitä olen noussut kiihdyttäviin kohtaamisiin kappelin varttikirkoissa ja tapulin nuortenilloissa ja näiden ohi kävellyt oppikouluvuosina vähintään kahdesti päivässä, Katajanokalta Töölöön ja takaisin. Opiskeluaikana olen näillä portailla imettänyt lasta ja työntänyt toiselle sämpylää suuhun.

Viimeiset viikot ovat koetelleet mieltä. Kaksi ja puoli vuotta vuoroaan odottanut uusperhekirja on vihdoin valmistumassa, ja millaisena terapeuttina se on toiminut! Teorian ei ole tarvinnut kaukaa käytäntöä hakea. Itsessäni ja muissa olen ihmetellyt keskeneräisyyttä, umpeutumistaan odottavien polkujen määrää ja tunteita, hyvänen aika. En lakkaa ihmettelemästä, miten voimakkaita ne ovat ja miten heittävät syrjälleen tuon tuosta.

Niinpä huomaan siinä jäävuoren mukana Viipurista saakka vaeltanutta viborgiittia harjatessani harjaavani kuonaa sieltä ja täältä. Mitä kovemmin painan, sitä enemmän irtoaa. Musta vesi valuu portaalta toiselle, ja kivien raoista vyöryy vuosien tahmaa. Mutta tuleeko puhdasta? Onko minussa sellaista, mihin ei pysty mikään?

Kun kävelen vaatteet märkinä harja kädessä autolle, kuumottaa aurinko selkää keltaisten talojen välissä. Soitan Mikolle Tampereelle. Siellä hän vielä huomenna, kolmatta päivää, kerää arkiston aarteita Tampereen nuorisotyön historiaa varten. Illalla hän on saunan oven ikkunasta katsellut Längelmävettä ja nukkunut sen päälle heräilemättä.

Juuri tästä syystä elämä on niin vaikeaa: koskaan ei tiedä, mitä kohta tulee. Kun on juuri ehtinyt oloutua siihen mitä on, alkaakin jo kokonaan toinen. Mutta se selittää myös sen, miten perin juurin ahdistunein mielin jotakin asiaa käänneltyään saattaakin yhtäkkiä olla ihan hyvillä mielin, niin kuin nyt. Pitäisi vain lakata laskemasta aina sitä, minkä odottaa kääntyvän parempaan. Kohtahan se joka tapauksessa kääntyy.

Lasken siis hyvistä päällimmäiset: Rivit, jotka olen tänään sittenkin kirjoittanut. Valo, joka siivilöityy kastanjan lehtien läpi. Erossa olemisen nostattama ikävä. Yksinäisyyden rauha. Tuomas, joka valaa pergolan tolpanpaikat.

Mitä siitä, että wisteria käpristää lehtiään. On pakko mennä Italiaan katsomaan sen serkkuja paikan päälle.

Tyyntyvä sydän

Vantaanjoen vartta Pakilan siirtolapuutarhaan 25.5.

Lakataan kuolemasta, oppitunti 1

Olemme, toistaiseksi, päättäneet lakata kuolemasta. Näin yksinkertaista se on: ruvetaan elämään.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että puhutaan elokuusta kuin se olisi jo lähellä tai ensi huhtikuusta kuin se ilman muuta tulisi. Mietitään, mihin rahat riittävät ja puhutaan siitä, mikä toteutetaan nyt, mikä ensi vuonna. Se, mihin päivän tunnit käytämme, on puheena usein, ja rohkeasti mietimme, mitä muuta voisimme tehdä kuin tätä, mihin aika nyt menee.

Kahden vuoden päässä tai sitä kauempana olevasta emme puhu. Se juuri on elämään ryhtymistä. Pitkien kaarten suunnittelijat putoavat surkeasti siitä, mikä on juuri nyt.

Mitään merkittävää

Mitä haluaisit elämässä muuttaa? kysyy Pia. Työn, minä sanon. Kuinka moni ei sanoisi, ja toisaalta, miten hämmästyttävän vapaa olen tekemään monenlaisia töitä, kadehdittavasti oman mieleni mukaan. Mutta haluaisin keskittyä, katsoa tarkemmin.

Kun sunnuntaiaamuna viivyttelemme Mikon kanssa sängyssä, katselemme, miten hevoskastanja hyytävästä kylmyydestä huolimatta sytyttelee soihtujaan. "Nuorempana", sanoo Mikko, "luulin olevani nousussa kohti jotakin merkittävää". "Nyt en edes kaipaa sitä. Nyt parasta on se, että ollaan ja viivytään tässä, mennään keittämään aamukahvi, kaivetaan pihaa."

Kun aikoinaan huomasin, että kauas valoaan heittävän majakan sijaan olenkin ennemmin kaira, joka tekee kapoista reittiä jonnekin uumeneen, häpesin supistuvaa maailmaani. En ollut enää kaikesta kiinnostunut. En osannut enkä jaksanut ottaa kantaa. Mitä edes mielipiteistä. Ennemmin kuulostelin ja nyökkäsin, jos tunnistin jotakin tuttua. Yhä harvemmille asioille puistin määrätietoisesti päätä.

Lehtien lukemisesta tuli niihin aikoihin velvollisuus. Syyllistin itseni, kun edes kirjat eivät maistuneet tai kun musiikin kokonaiset genret pysyivät tuntemattomina. Jos teatteriin menin, elämykseksi riitti katsella, millaista on, näyttämöllä tai katsomossa. Kumpikin oli yhtä täyttä elämää. Toisille oli tärkeää, mitä pannaan päälle, mitkä kukat parvekelaatikkoon ja mistä kansakunta nyt kohisee. Pitäisi minunkin, ymmärsin minä, mutta ei tehnyt mieli. Päivä meni odotellessa, tuleeko kiiltomato illalla samalle kivelle hohtelemaan.

Nyt olen lakannut häpeämästä. Vielä minua sentään kiihdyttävät kuvat, pyhät ja pahat. Vielä kävelen vanhojen kaupunkien katuja ja katselen oliivilehtojen yli. Vielä odotan wisteriaan kukkaa (kahdeksan vuoden päästä se ehkä sen tekee) ja elokuun lämpimiä öitä.

Miten piirtyy tänä kesänä lasikuistin paperiverhoon villiviinin lehden varjo? Syödäänkö Joonan kanssa välipalaleipiä ruusulautaselta? Kestääkö selkä nostella pihan kiviä? Kirjoitetaanko iltaa myöten vai lämmitetäänkö sauna?