Hämärää puhkomaan

Syyskuun viimeisestä viikosta Amalfin rannikolla panen talteen ainakin nämä: aamuiset auringonsäteet ikkunaluukun raoista, kiipeämisen tihentämän hengityksen, häikäisevän meren, oliivipuun vihreän hopean.

Välillä mietin, miten ihmeessä kaikki maisemat voivat mahtua ihmisen muistiin. Tai miten kyltymättä voi imeä itseensä valoa ja heti kohta varjossa olla pahasti sitä vailla.

Ihmeitä tekevä kuva 3

Kanadassa talvikuukaudet viettävän Annin blogi panee minussa suuria virtoja liikkeelle. Otan ehkä liian tosissaan hänen masennuksensa kahdeksasta neljään -elämän ensi metreillä. Sen täytyy johtua siitä, että kokemus on tuttu. Ehkä juuri parhaillaan aloittelen jokavuotista ja aina yhtä tuloksetonta tilintekoa: onko tässä mitään järkeä, elämässä tai työssä?

Minua piinaavat syvät epäonnistumisen tunnot. Yksittäisiä lauseita vuosikymmenien varrelta nousee mieleen, niitä sellaisia, jotka paljastavat puutteiden ja virheiden sijaan jotakin kokonaisvaltaista, vinoonkasvanutta. Syyllistymään taipuvaista ei lohduta vääryyden analysoiminen sen enempää kuin olkapäälle taputtava ystävän käsi. Itsensä hyväksymisen sijaan pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen.

Oksat pudottelevat vettä ikkunan takana, kun mietin, minkä voimalla jaksan. Jossakin menneiden vuosien runossa Anna-Maija vastaa: kukkien tuoksulla. Minuun se ei tepsi. Minulle voimaa antaa kauas katseleva kuva. Tämänkertainen on Ravellon Villa Cimbronesta, Amalfin rannikolta.

Talviomena

Villi ja nälkäinen

Tapanilan viini- ja virsiseura veisasi eilen illalla Suvin luona pitkälle viidettäkymmentä virttä, kaikkine säkeistöineen. Vaikka kokous saman asian äärellä ei ollut ensimmäinen, aikaisemmin emme ole tainneet yhtä tarkkaan tapailla virsikirjan ääriä. 400-luvun maahanpanijaisista (242) siirryimme poliittiseen neuvonpitoon (522), vastasyntyneen hämmästelystä (217) ulkosuomalaisen koti-ikävään (595). Jumalisesta mysteeristä (386) ei ollut pahakaan matka isänmaalliseen paatokseen (584) eikä kosmisesta yksinäisyydestä (482) Edomin lounatuuleen (105). Ja miten sitkeästi opettelimme taas Naton lumipukuisten työmaavirttä 630.

Samojen kansien sisällä kulkee monta Jumalaa, totesimme me. Synnin ja kilvoituksen lomassa laulavat valasparvet ja kulkevat erämaiden villit ja nälkäiset eläimet. Velvoituksen jykevää sanaa kuuntelee hiljainen, haavoittunut sydän.

Tänään kävi Suvi palauttamassa Mikon lakin. Taivaantotisen veisuumme aikana se oli lähtenyt Oton päässä lavatansseihin ja palannut retkeltään vasta yösydännä. Ylimääräinen bonus silkasta veisaamisesta.

Dokumentaristi

Olemme erehtyneet tarttumaan hyllyihin ja laatikoihin kertyneisiin pinoihin. Sitä ei ihmisen pitäisi tehdä. Pinoista putoilevat kesken tai peräti unohduksiin jääneet työt, tarpeettoman yksityiskohtaiset muistot ja elämän hajanaisuudesta kiusallisesti muistuttava sälä.

Ja millainen painolasti on ollut pinoihin tarttumattomuus. Kuukaudesta toiseen olen kuljettanut muistettavien listassa järjestettäviä ja arkistoitavia. Nyt kun olen levittänyt ne pitkin taloa, en enää ymmärrä, mikseivät ne olisi voineet jatkaa elämäänsä entisillä sijoillaan.

Kukaan ei ole dokumentoinut elämäänsä niin tarkkaan kuin minä, sanoo Mikko. Hänellä itselläänkin on kyllä kaikkinaista tallessa, 14-vuotiaana perustetun Nuorison kulttuuripoliittisen yhdistyksen vakavista asiakirjoista alkaen. Jostakin muovitaskun mutkasta on tässäkin pinojen selvittelyssä löytynyt hänen samettiposkisia pitkätukkakuviaan kaukaiselta 70-luvulta. Vertailun vuoksi pistän meidän kahden viereen Tuomaksen, jolla on 25 vuoden ajalta tavaraa muutaman pöytälaatikollisen verran ja seuraavassa muutossa kuulemma siitäkin vähenee.

Selaan puoliksi kirjoitettuja aanelosia, raportteja, lehtileikkeitä, matkoilta kertyneitä rypistyneitä karttoja, hyvää mieltä tuoneiden ravintoloiden käyntikortteja Nizzasta, Assisista. Kuka tällaiseen ikinä palaa? Sen yhden nostalgisen löytämisenkö takia näillä kannattaa kaappejansa täyttää?

Niin kuin olisin enemmän olemassa, kun paperi näyttää, että olen ainakin ollut.

Niin kuin pitää

Yhteen aikaan sanoin vähintään kerran päivässä elämästä, ettei se mennyt niin kuin piti. Eilen puhuttelin samalla tavalla puutarhaa. Aina olivat tiellä omenoiden painosta notkuvat oksat, ja lipstikka oli imaissut itseensä keltaista ennen aikojaan. Naapurin pyhä puu oli siementänyt jokaisen laatansauman ja lehtikupin täyteen moskaa. Villiviiniä kuritin sieltä täältä ja kysyin, eikö hän, hyvä ihminen, voisi työntää vain muutamaa vartta kerrallaan ja vain sovittuun suuntaan. Wisterian vieressä ojenteleville viiniköynnöksille saarnasin samaa, vaikka olin itse jättänyt ne oman onnensa nojaan, puutarhurin hoidettaviksi jalostetut raukat pienet.

Myöhemmin tein kynttilänvalossa pergolassa sovintoa. Eikö niin, hain Mikosta tukea, eikö niin, että oikeaa rakastamista on se, että alussa tekee kaikkensa tarjotakseen toiselle mahdollisimman hyvän kasvupaikan. Sitten on vain annettava toisen kasvaa sellaiseksi kuin hän on. (Enkä voinut juuri silloin katsoa raparperiin, joka on työntänyt tunguusien tupsukukat nurin, puhumattakaan röyhytattaresta, joka nielaisee kaikki naapurit helmoihinsa ja rohkenee sitten vielä päästää yhden suuren oksansa repsahtamaan niin, että päivältä piilossa ollut alaston runko näkyy.)

Aamulla paistoi aurinko. Kävelin paljaat jalkani jäähtyneiksi kylmässä kasteessa vain nähdäkseni, että kaikki on, tarkemmin ajatellen, juuri niin kuin pitää. Miten onkin koivu osannut pudottaa lehtensä hartaudella pitkin pihaa, miten rantakukka varjella nuppujaan aukeamasta tänne saakka ja krassi työntyä pergolan pylvästä kohti.

Miksi laskea pienessä ruukussa rimpuilevan kesäkurpitsan mädäntyneet hedelmät, kun voi laskea myös ne, jotka on pilkottu patoihin?

Hidasta elämää

Olemme käyneet Pirttikoskella opissa. Pitää hidastaa. Se tarkoittaa muuttoa mummonmökin kasvimaan laittoon jo huhtikuulla ja paluuta kaupunkiin vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen tai vaihtoehtoisesti kahden kuukauden kävelyretkeä jossakin itäisessä Euroopassa.

Emmekös me jo melkoista hidasta elämää vietä, minä sanon. Helppohan se siinä on, saunan kuistilla, kun ei juuri silloin ole menossa minnekään muualle kuin löylyyn. Sitten kun huomaa, mikä kaikki olisi pitänyt tehdä jo tai millainen määrä pelkkiä moneen suuntaan sojottamisen tuottamia ystävällisiä haasteita kalenteriin kertyy, on pakko keksiä hitaalle elämälle toinen nimi. Vaivaa kun vaatii jo olla vakaasti läsnä siellä, missä milloinkin on.

Leenaa olin saattamassa Jämsän kirkkomaahan perjantaina. Illalla sytytteli Tulgas-seura vielä tulia pergolan ääreen. Jaakko pääsi ripille. Terveystiellä hyvästeltiin Italiaan-muuttajia. Ulla, Juha ja Mari istuivat yötä myöten. Aamulla veisattiin jo Huopalahden kirkossa ja iltapäivä retkitettiin sen täyteen ikään tullutta kirkkoherraa Kivinokan luontopolulla, kaislikon kohinassa. Maanantaina kokoontui toista kertaa dalit-solidaarisuusverkosto.

Lehtileikkeet ja aukinaiset kirjat täyttävät yläkerran vierassängyn. Joka välissä Mikko kirjoittaa. Tahti kiihtyy. Päivässä pitäisi saada käsiteltyä puolitoista vuotta. Se ei ole helppoa, kun jokaiselle työpäivälle on muitakin merkintöjä. Minä katselen ikkunasta tyhjän ruudun yli. Maaria sen tietää, että valmista pitäisi jo olla.

Eilen illalla teippasimme vanhainkoti Helenan seinään tervetulokuvia Anna-Maijalle, joka on viettänyt sairaalassa koko kesän. Tänään hän muuttaa uuteen kotiin, sängyn ja yöpöydän kokoiseen nurkkaukseen neljän hengen huoneessa. Siellä häntä odottavat koivunrunkoon nojaileva Taisto, voimainsa päiviä elävä retriittikissa Hilpukka, mistään hätkähtämätön ja kirjaansa suojeleva (nyt vasta sen huomaan) veli Francesco ja väsymättömään rukoukseen kätensä nostava Jumalanäiti. Kenelläkään heistä ei ole tänään kummoisempi kiire.