Haroja dalit-maassa

Ihailen niitä, jotka osaavat keskittyä. He aloittavat ehkä hapuillen, mutta perehtyvät ja sitoutuvat. Erään aktivistin sängynreunalla olen selannut hänen hämmentävän täysiä ja täydellisiä mapillisiaan kirkossa käydystä homokeskustelusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Muistin ne, kun rei'itin viime viikon Geneven-papereita. Pää oli haljeta, kun yritin hahmottaa eri maissa käytävää kastisorron vastaista kamppailua. Millä ihmeellä toiset hallitsevat maailmanpolitiikan nyanssit, kun itse en ole tunnistaa ihmisten välisiä kärhämiä edes kotikylällä? Miten toimittajana luoda luotettava kokonaiskäsitys asiasta, johon on tutustunut viimeisen vuoden aikana loputtomien nettisivustojen ja yksittäisten järjestöjohtajien palavien puheenvuorojen viidakossa? Ja olisinko koskaan kuvitellut, että jonakin maaliskuun päivänä istun YK:n ihmisoikeusneuvostossa lobbausjoukon jatkona puhumassa 260 miljoonasta eläimen alapuolelle määritellystä ihmisestä tuhansien kilometrien päässä eteläisessä Aasiassa, minulle kokonaan tuntemattomassa maailmankolkassa?

Olemme siis olleet kansainvälisen dalit-solidaarisuusverkoston vuosikokouksessa, johon suomalaisia on kutsuttu siinä toivossa, että saisimme solidaarisuusverkoston kokoon myös täällä. Kolmen kokouspäivän aikana kirjoitan muistikirjaan vähintään kolmekymmentä hoidettavaa asiaa. Turha vedota porukan pienuuteen, kun seuraan Kööpenhaminassa majaa pitävän kansainvälisen verkoston neljän työntekijän määrätietoista ja tuloksellista työtä. Kymmenessä vuodessa heistä on kehittynyt ylätason ihmisoikeustyön kunnioitettavia ammattilaisia. Samalla he ovat kannustaneet kansallisia solidaarisuusverkostoja muissa länsimaissa ja rakentaneet yhteyden paikallisiin dalit-järjestöihin Intiassa, Pakistanissa, Nepalissa, Bangladeshissa ja Sri Lankassa.

Toisen päivän iltana Genevessä väsähdän ymmärtämään intialaisittain puhuttua englantia. Ei tätä ole pakko, ajattelen. Yhtä hyvin voin mennä kotiin ja kirjoitella yhdentekeviä tai ainakin jotakin muuta. Tietenkin takana on myös omaan rooliin turhautuminen. Koska olen liikkeellä Mikon, the finnish dalit-manin, kanssa, olen pelkkä rouva. Aviopari ei voi syttyä samalle asialle, opin minä. Vielä turhempaa asialle on syttyä sen, jolla ei ole merkittävää instituutiota takanaan. "Mitä Kaisa tekee sillä aikaa, kun olet kokouksessa?", kysyy Chandran, kun maanantai-iltana ajamme Versoix'n junalla Mercyn laittamalle illalliselle heille kotiin. Osallistujalistassa olen guest, Mikko sen sijaan edustaa (vielä perustamatonta) Dalit Solidarity Network Finlandia.

Keskustelen itseni kanssa vakavaan sävyyn. Tarvitsenko nk. aseman tehdäkseni tehtäväni dalitien asiassa? Mitä siitä, jos olen pelkkä guest tai kuljeskelen rouville sopivissa shopping centereissä, jos kuitenkin voin kotiin päästyäni kirjoittaa lehtijutun jos toisenkin ja tehdä asiaa pala kerrallaan tunnetuksi? Onko oikein vedota siihen, että olen vasta nyt ja vailla minkäänlaista vaikutusvaltaa tutustunut tähän päätä huimaavan laajaan ihmisoikeusrikokseen? Mikä puolustus oman vastuuni kannalta on, että toiset voivat tehdä samaa vaikuttamistyötä kuukausipalkalla, työnantajansa tuella ja arvovallalla?

Tehokkaimmin tylsyy teräni kun nimeän itseni sinne tänne harojaksi. Miksi en keskity niin kuin muut? Kuinka väsymättä olen ajanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa? Ajatuksiani uskon kielen likiarvoisuudesta? Joko kohta totean tästäkin, että vääntäkööt muut, tuoreet ja topakat? Pakkoko minun on, vanhan ja kielitaidottoman ihmisen?

Pysyttekö kanssamme kuolemaan asti?, kysyivät Mikon retkueelta dalit-kylän asukkaat vuosia sitten. Minä en kestä vastata. Juuri nyt kaikkinainen alistamisen ja hyväksikäytön kulttuuri työntyy päähäni kakkaa kantavina naisina, viemäriin sukeltavina miehinä, kuolleita pesevinä lapsina, kaivonsuulle kivitettyinä janoisina tyttöinä, raiskattuina, silvottuina ruumiina. Se ei pysyttele tuntemattomassa maailmankolkassa, vaan tunkeutuu täkäläiseen todellisuuteen kaikessa siinä, missä toiselle sanotaan, ettei hän sellaisenaan kelpaa, pitäisi olla toisenlainen.

Kuka kestää taistella ihmisen perimmäistä pahuutta vastaan? Kuka uskaltaa luvata enemmän kuin AA-kerholainen, päivän kerrallaan?

Ihailen niitä, jotka osaavat keskittyä.

Tietä käyden tien on vanki

Isä siteerasi Hellaakoskea. Tietä käyden tien on vanki, Hellaakoski oli kirjoittanut. Vapaa on vain umpihanki.

Siksi ajattelin juuri isää, kun kalenteriluukullamme kyläläiset kulkivat kapoista kynttiläpolkua pergolaan ripustettujen lasipurkkilyhtyjen ohi. Yksikään ei astunut väylältä. Mekin kiersimme varovasti pihan toista reunaa sytyttämään ja sammuttamaan tulia.

Juuri kun olen ryhtymäisilläni rakentamaan perinteisistä perinteisintä, tuntemattomaan astuminen on mielessäni.

Potilaan vaimolta

Muinoin naapurissa asui suuren perheen äiti, terveydenhuollon ammattilainen. Häneltä löytyi yhtenä aurinkoisena perjantaina rinnasta epäilyttävä patti, joka oli tarkoitus leikata heti maanantaina.

Pahaksi onneksi perheen isä oli töissä ulkomailla koko viikonlopun. Nainen ehti surra pienten lastensa äidittömäksi jäämisen vaivat, oman elämänsä ennenaikaisen katkeamisen, pihan, jonka laitto jäisi lopullisesti kesken, ja sielun, jota ei ollut autuuden asialla rasitettu.

Lapset kiipeilivät puihin niin kuin aina, mutta äiti oli kotona itkemässä. Sunnuntai-iltana hän kävi näyttämässä kaulaansa naapurinmiehelle, lääkärille. Nieleminen oli käynyt vaikeaksi, ja nainen oli ammattilaisena tunnustellut rauhasensa. Etäpesäkkeet olivat ehtineet jo sinne ja tänne. Naapurinmies tutki kaulan ja käski naista rauhassa pöydän ääreen. Etäpesäkkeitä hän ei ollut löytänyt. Mitä nyt oli kaula kovasta itkemisestä turvoksissa. Maanantainen leikkaus paljasti patinkin vaarattomaksi.

Kun kolmen kuukauden välein tarkistettavaa PSA:ta varten on taas tänä aamuna laskettu Mikon suonesta verta, olen ehtinyt kaksi pitkää viikkoa rauhoitella häntä: Ei, tuo jalkakipu ei kuulosta luustoperäiseltä. Ei, onhan sinulla ennenkin tuollaisia oireita ollut. Muistatko, rintaranka on se ensimmäinen paikka. Kuule, kuumissa aalloissa on ennenkin ollut noin voimakkaita eroja.

Tiedän kyllä, että jonakin päivänä Mikon sisäiset tuntemukset voivat olla karusti täyttä totta. Mutta häikäisevä on ihmisen kyky hyvinäkin hetkinä antaa pelolleen sellainen valta, että se jähmettää jäsenet ja panee luut vihlomaan. En vähättele sitä hiljaista, epätoivoista huolta, joka painaa Mikon selkää kumaraan ja vie poskilta kirjaimellisesti värin. "Mä voin nyt todella huonosti", hän saa tuskin sanotuksi, vaikka vain muutama viikko sitten uskoi varmasti, että vuosia on vielä paljon jäljellä. Viikon kuluttua tuleva koevastaus vapauttaa hänet taas elämään.

Paikkalinnun päivä

Eilen illalla kävelimme pitkästä aikaa Helsingin katuja: pienen pienet etäisyydet asemalta Stockmannille, Stockmannilta Ateneumiin (Picassoja, kyllä), Ateneumista yliopistolle ja sieltä Esplanadin puiston poikki Korkeavuorenkadun Gastoneen. En yltynyt tähyilemään ympärilleni, koska jo lumettomien katujen kopina nostatti rinnassa koulumatkoja kävelevän, ilmeettömään sisäisyyteen kääntyneen Kaisan tunnot.

Aina uudelleen minut yllättää pyhä paikka. Kahdeksanvuotiaana olin Muonion isoissa seuroissa, ja Vuollon Maaritin kanssa pakoilimme seurapuheita ja huivipäänaisten kimeitä liikutuksia hiekkakuopalla. Ihmettelin hiekkaseinässä vilkkuvaa menoa ennen kuin ymmärsin, että törmäpääsky siinä satoine sukulaisineen sukkuloi pesän suulla sisään ja ulos, jatkuvassa liikkeessä. Tarkemmin katsoen seinämä oli mustia pesäaukkoja täynnä. Olin kaukana kotoa ja kaipailin kuka ties Vellamon puiston keinuja tai Keskikadulle ruutua hyppäämään. Kaiken kikatuksen lomassa minua järkytti se jatkuva liike. Onko elämä pelkkää lähtemistä? Mihinkään ei voi jäädä?

Eilen, jossakin siinä Esplanadin tummaoksaisten puiden katveessa, tuli juuri päinvastainen mieleen.

Hämärää puhkomaan

Syyskuun viimeisestä viikosta Amalfin rannikolla panen talteen ainakin nämä: aamuiset auringonsäteet ikkunaluukun raoista, kiipeämisen tihentämän hengityksen, häikäisevän meren, oliivipuun vihreän hopean.

Välillä mietin, miten ihmeessä kaikki maisemat voivat mahtua ihmisen muistiin. Tai miten kyltymättä voi imeä itseensä valoa ja heti kohta varjossa olla pahasti sitä vailla.

Ihmeitä tekevä kuva 3

Kanadassa talvikuukaudet viettävän Annin blogi panee minussa suuria virtoja liikkeelle. Otan ehkä liian tosissaan hänen masennuksensa kahdeksasta neljään -elämän ensi metreillä. Sen täytyy johtua siitä, että kokemus on tuttu. Ehkä juuri parhaillaan aloittelen jokavuotista ja aina yhtä tuloksetonta tilintekoa: onko tässä mitään järkeä, elämässä tai työssä?

Minua piinaavat syvät epäonnistumisen tunnot. Yksittäisiä lauseita vuosikymmenien varrelta nousee mieleen, niitä sellaisia, jotka paljastavat puutteiden ja virheiden sijaan jotakin kokonaisvaltaista, vinoonkasvanutta. Syyllistymään taipuvaista ei lohduta vääryyden analysoiminen sen enempää kuin olkapäälle taputtava ystävän käsi. Itsensä hyväksymisen sijaan pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen.

Oksat pudottelevat vettä ikkunan takana, kun mietin, minkä voimalla jaksan. Jossakin menneiden vuosien runossa Anna-Maija vastaa: kukkien tuoksulla. Minuun se ei tepsi. Minulle voimaa antaa kauas katseleva kuva. Tämänkertainen on Ravellon Villa Cimbronesta, Amalfin rannikolta.

Talviomena